Elämän pieniä asioita

Minähän tuossa mietiskelin, että hyvästelin mielessäni erään ihmisen siitä huolimatta, vaikka tämä lupasi soittaa ja pitää yhteyttä. No ookoo. Meidän yhteydenpidostamme kului kaksi päivää, enkä minä tehnyt elettäkään soittaakseni siihen suuntaan, tai pitääkseni muutenkaan yhteyttä sinne päin. Ajattelin, että tämä juttu on kai sitten auttamattomasti ohi. Olin jo jollain tavalla ehtinyt sopeutua ajatukseen, sillä tuntui hieman toivottomalta edes odottaa minkäänlaista soittoa kyseiseltä mieshenkilöltä. Tietysti harmittelin mielessäni, että eihän tässä nyt näin pitänyt käydä, ja että enhän minä tätä hommaa tällä tavalla halunnut. Samanaikaisesti sitten ajattelin, että ehkä se on sitten parempi "näin". Vaikka mitään lopullista ei ole sanottu tai tehty, mitään päätöstä jatkosta ei ole tehty. Toiminko siis ennenaikaisesti ja tyhmästi ajatellessani moista? No, kukapa tietää...

...Sillä ihan jokin aika sitten huomasin puhelimeni soivan. Nimenomaan huomasin, en kuullut. Puhelimeni on jostain syystä taas ollut äänettömällä joitakin päiviä, joten todellakaan sitä soittoääntä (Nu) ei voinut kuulla millään ilveellä. Kasvoni olisivat varmaan olleet näkemisen arvoiset, jos minua olisi kuvattu sillä hetkellä, kun tiedostin ruudussa näkyvän soittajan nimen. Aiemmin mainitsema mieshenkilö on puhelimessani nimellä ....ni Rakas. Juu. Ja tietysti ilostuin, hämmästyin ja innostuinkin nähdessäni tuon nimen vilkkuvan näytöllä. Suuntasin parvekkeelle puhumaan, jotta saisin puhua rauhassa pidemmänkin aikaa. Juttelimme niitä näitä. Oikeastaan aika mitäänsanomattomia asioita. Kumpikaan ei sanonut, että on ikävä, eikä myöskään kysynyt, onko toisella ikävä. Kuulumisia tuossa puhelussa vain kyseltiin, puolin ja toisin. Tekemisiä myös. Sitä, onko toinen käynyt missään. (Tosin puhelun alussa Hän tivasi, miksi vastaamiseeni oli mennyt niin kauan. Selitin hänelle sitten jotain tuosta puhelimen äänettömyydestä...) Toki tuo puhelu oli minulle iloinen yllätys, mutta jos järkevästi ajatellaan: Eihän se sisältänyt paljon mitään. Olisi ollut ilo kuulla, kun toinen olisi edes sanonut, että on ikävä. Tai kysynyt minulta, onko minulla ollut ikävä. Jos jotain tällaista olisi sanottu, voisin ajatella, että meillä edelleen on joku mahdollisuus tässä... jutussa. Nyt en voi kuin ajatella, että mikähän tämä kuvio nyt sitten loppujen lopuksi mahtaa ollakaan. Kaipa sekin tässä selviää, kunhan jaksan odotella.

Mutta jotta en nyt vatvoisi tätä mahdottomuuksiin saakka, siirryn toiseen aiheeseen. Tänään minulla on liikunnasta vapaa päivä. Lähtiessäni käppäilemään kohti keskustaa oli tosi tukkoinen olo, mutta jalat eivät olleet millään tavalla kipeät eilisestä päivästä. Luultavasti alan siis tottua liikkumiseen, tai sitten liikuntani on ollut liian kevyttä. :-D Heh. No, huomenna sitten rykäistään oikein kunnolla ja tehdäänkin sellaista treeniä, että varmaan on jalat hapoilla. Edelleen pitäisi se pyörä laittaa kuntoon, että pääsee vähän sitäkin puolta treenailemaan... :-D

Btw, mulla on kainalossani jokin. En oikein tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua. Se on kipeä. Huomasin sen vasta tänään, koska vasta tänään se alkoi vaivata. Se voisi olla finnin alku, mutta tuleeko kainaloihin finnejä, tai voiko edes tulla? Tai sitten se voisi olla joku tulehtunut rauhanen, tai vaikka arka hikirauhanen. Tai hikinäppy. Tosin hikinäpyt kai harvemmin ovat kipeitä. Voihan se toisaalta olla vaikka imusolmuke. Vähän on arka olo mennä arvailemaan tätä asiaa, mutta odottelen ja kuulostelen tässä muutaman päivän, ja jos tilanne alkaa vaikuttaa jotenkin akuutilta, niin painelen tuon kainaloni kanssa sitten tietysti lääkäriin. Toivottavasti se ei ole mitään vakavaa. Nyt Salkkareita odottelemaan.