Onko koskaan tarpeeksi valmis mihinkään?

Vielä hieman lisää tekstiä, ennen kuin painelen nukkumaan. Kello onkin jo sen verran, että on pakko käydä nukkumaan, jos mielin olla nukkumatta ihan koko päivää...

Eräässä aiemmassa kirjoituksessani, tai pikemminkin sen lopussa sanoin hyvästelleeni Hänet mielessäni. Siis ihmisen, jonka kanssa minulla on tässä hieman "ollut juttua", tai miten sen nyt voisikaan viisaasti ilmaista parhaimmalla mahdollisella tavalla. Päätin olla soittamatta hänelle ja ottamatta häneen mitään kontaktia, koska hän ei itsekään ota. Puhelimeen hän kyllä vastaa ja käyttäytyy täysin normaalisti. Niin, ja minähän taisinkin jo kertoa, että omien sanojensa mukaan häntä ei vaivaa muu kuin väsymys, ja se, ettei hän halua kiirehtiä liikaa tämän asian kanssa.

Tänään kuitenkin soitin hänelle taas vaihteeksi. Juttutuokiomme ei ollut järin pitkä, mutta taas kerran Hän lupasi soittaa minulle takaisin heti kun pystyisi puhumaan kunnolla. Pyysin vielä, että hän nyt tällä kertaa soittaisi, kun kerta lupaa - mutta tietenkään mitään soittoa ei ole kuulunut. Enpä ole soittanut siihen suuntaan itsekään. Tympii vain tuollainen lupailu, kun kuitenkaan mitään konkreettista ei tapahdu. Hän on edelleen kyllä muuten ihan oma itsensä, että tuskinpa tuossa jutussa nyt tosiaan on sen merkillisemmästä asiasta kyse, kuin siitä, että hän haluaa edetä hitaammin kuin tähän saakka, ja on väsynyt. Mutta vaikka kuinka tavallaan häntä ymmärränkin, niin tunteeni ovat ristiriitaiset. Tavallaan en ymmärrä häntä ollenkaan, ja tavallaan olen jo päästänyt irti. Työstän tässä sitä edelleen.

Tuntuu, että kaikki polkee paikoillaan, enkä minä halua sitä. En halua toki olla liian kiireinen tai nopea, mutta haluan kuitenkin myös, että jonkinlaista edistystä tapahtuu. En halua tilanteen pysyvän tällaisena ikuisuuksia. Ja koska toinen osapuoli ei selvästikään jostain syystä saa aikaiseksi toimia, eikä myöskään tartu hänelle tarjottuun toimintaan, niin olkoot sitten niin. Minun ideologiaani ei istu se, että minä alan juoksemaan miehen perässä. Toki oven pitää heilua molempiin suuntiin, mutta kun se nyt selkeästi tuntuu heiluvan vain toiseen suuntaan, niin lakatkoon sitten liikkeensä kokonaan. Hän olkoot ja miettikööt rauhassaan. Ottakoon yhteyttä, jos haluaa.

Ideologiaani ei istu myöskään se, että alkaisin niin sanotusti rukoilemaan ketään ihmistä. Tarkoitan siis sellaista pyytämällä pyytämistä... Ei, ehei. En myöskään odota sellaista mieheltä. Toivon vain, että tällaiset asiat sujuisivat luontevasti. Väkinäistä kun se ei ole, eikä pakkoseurustelua tai avioliittoa ole meillä täällä Suomessa olemassakaan. (Pyrin toistelemaan tätä mahdollisimman usein, koska vaikka toki olen tämän koko ajan tiennytkin, sisäistin sen vasta ihan hiljattain kuultuani sen toisen ihmisen suusta.) Eli jos aatteet, haaveet, tavoitteet, mitä nyt sitten ikinä ovatkin, eivät sovi yhteen, niin ainahan voi laittaa kantapäät vastakkain. Kuulostaa ehkä siltä, että olen tunteeton, mutta en suinkaan. Niin se vain on. Minäkin olen laittanut niin sanotusti kantapäät vastakkain aika monta kertaa. Joskus omasta tahdostani, joskus vasten tahtoani. Joskus kai jopa yhteisymmärryksestä. Sellaista se vain on.

Mietin tässä myös sitä, mitä Hän sanoi siitä, ettei ole juuri nyt valmis suhteeseen. Jotenkin ärsytti se, miten Hän kai automaattisesti kuvitteli minun haluavan hänen kanssaan suhteeseen saman tien. Tai ollenkaan. Mistä Hän saattoi tietää, vaikka minä olisin halunnut vain pitää hauskaa hänen kanssaan? Okei, ei se tietenkään niin ollut, mutta kuitenkin. En halua olla kellekään itsestäänselvyys. Ainakaan noin heppoisissa ihmissuhteissa, kuin tämä.

Mietin myös, että voiko koskaan olla tarpeeksi valmis ylipäätänsä yhtään mihinkään. Kaikkeen ei edes voi valmistautua tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisi. Joskus asioita vain tapahtuu, ja ne on otettava vastaan sellaisina kuin ne ovat. Kuulostaa varmaan siltä, että koen seurustelun välttämättömänä pahana, mutta en pyri nyt siihen, vaan siihen, että jos ihminen aina vain vänkää vastaan eikä uskalla yrittää tai kokeilla mitään, tuleeko mistään - tai ihmisestä itsestään koskaan valmista? Ehei, en minä ainakaan usko... Tietysti on osattava ottaa aikalisiä ja annettava itselleen aikaa. Mutta kuitenkin.

Vaikka turhaa kai minä tässä vatvon, koska kuitenkin käytännöllisesti katsoen olen jo lähtöpisteessä.