Valitusta vol. 1

Kerroinko, että siivoilin tänään? Tai siis pyyhin pölyt joka huoneesta ja paikasta, ja imuroin huolellisesti asunnon. Huomenna sitten pesen lattiat. Tänään sain lisäksi pestyä pyykkikoneen avulla myös kaksi mattoa ja täten siivottua kissan oksennukset. Juu.

Tuossa Salkkareitten jälkeen, hieman ennen yhdeksää, lähdin käyttämään koiraani jokailtaisella lenkillä. Ajattelin aluksi vetää sen lenkin, jonka yhteydessä yleensä vedän mäkijuoksujuttuja, joista minulla siis tänään on vapaapäivä. Päätin sitten kuitenkin kävellä ihan kunnon lenkin, joka sitten kestikin noin puolisentoista tuntia. Tullessani kotiin olin ihan tyytyväinen itseeni, vaikka tänään olikin tarkoitus levätä. (No, tarviihan koira kuitenkin liikuntaa, eikö vain?) Muistin sitten viimeiseksi pestyn maton edelleen olevan koneessa, ja kysäisin isältäni, voisiko hän mahdollisesti viedä sen alas kuivaushuoneeseen kuivamaan. Hän oli kuulemma tehnyt sen jo. Kohautin olkiani, hyvä näin. Hetken päästä isäni sanoi, josko voisin huomenna sitten pestä pari muutakin mattoa. Tuhahdin, mutta en suinkaan sillä tarkoittanut, ettenkö voisi kahta vaivaista mattoa tukkia koneeseen ja laittaa sitten kuivamaan. Isäni kuitenkin suuttui tästä, jonka jälkeen sain kuulla olevani patalaiska. "Makaa vain päivä täällä", se sanoi minulle. "Onpa se nyt kauheaa laittaa pari mattoa koneeseen", isä vielä lisäsi perään. En sitten voinut millään olla huomauttamatta, että näköjään se niin kamalaa on, ettei hän ainakaan itse sitä saa tehdyksi sitten millään, vaikka työ ei järin suuri olekaan.

Minulta siis meni hermot. Juu, ilman muuta. Vaikka en olekaan ollut kahdeksaa tuntia töissä, ja olen toki tehnyt tänään muutakin kuin siivonnut, niin ainakin olen yrittänyt huolehtia kodin puhtaudesta. Mutta ilmeisesti se ei sitten riitäkään. Eikä kelpaa. Harkitsen tässä vakaasti, pitäisikö minun poistua sittenkin omaan kämppääni kituuttamaan nälissäni, vai olla täällä ja tyytyä kuuntelemaan jäkätystä. Harkitsen myös, teenkö tässä huushollissa enää ikinä mitään, koska mikäänhän ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi hyvin tehty. En voinut muuten olla mainitsematta, että minkäänlaista kiitostakaan en tästä siivoamisestani kuullut. Vaikka enhän minä täällä asu. Minulla on omakin asunto. Eikä sitäkään ole kukaan koskaan tullut kanssani siivoamaan. Perkele soikoon. Anteeksi vain kiroiluni.

Hetken päästä sitten silkkaa lapsellisuuttani poistuin pyykkitupaan istumaan. Mietiskelin, mitä oikein tekisin. Paikkaa mihin mennä, ei oikeastaan ollut. Muu kuin lenkkipolku. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos asuisin tässä kaupungissa. Voisin mennä omaan kotiini ihan milloin mielisin, mutta nyt, kun en asu täällä, ei minulla ole mitään mahdollisuutta lähteä suutuspäissäni kahdensadan kilometrin päähän asunnolleni, jossa minulla ei ole edes ruokaa. Nytkin olisin voinut mennä omaan kämppääni yöksi ja vaikka pariksi seuraavaksi päiväksikin, jos siltä olisi tuntunut. Mutta kun ei.

Totta kai on kohtuullista, että minäkin täällä jotain teen, kun täällä kerran oleilen. Eihän siinä mitään, enkä minä sitä ole sanonutkaan. Tuntuu vain inhottavalta kuulla olevansa patalaiska, kun on kuitenkin juuri vastikään siivoillut täällä ja sitä rataa.

No, joka tapauksessa kävin sitten käppäilemässä sellaisen puolen tunnin mittaisen lenkin, ja tulin kotiin. Isä ainakin on nukkumassa ilman minkäänlaisia omantunnontuskia. Ikävää, ettei minua kaipailla, eikä minun perääni soitella. Toivoisin, että se tekisi niin. Ihan vain siksi, että tietäisin, että joku minustakin välittää. Mutta se, ettei soita, on minun näkökulmastani varsin selvä viesti siitä, että yhtä hyvin se voisi sanoa minulle, että painu minne kerkeät. Kaipa sitä pitää sitten tehdä niin. Tarvitse ainakaan kuunnella kenenkään jäkätyksiä siitä, kuinka on patalaiska.