Tiistain ja keskiviikon summaus

Aurinkoihottumaa käsissä ja hieman rinnassakin, mutta kyllä se siitä ohi menee. Päivä on jälleen kerran ollut lämmin ja auringontäyteinen, joten olen luonnollisesti käyttänyt muutaman tunnin ihan pelkästään auringonottoon parvekkeella samalla lueskellessani.

Mies suunnitteli muutamia tunteja kaupunkiin menoa kävellen, kun oli hyvä ilmakin, mutta luonnollisesti se siirsi sitä seuraavalle päivälle.

Keskiviikko:
Lämmintä on tosiaan piisannut, myös tänään. Tuntuu, että sisällä on jopa kuumempi, kuin ulkona, vaikka pihallakin on lämmintä vähintään se 24 astetta, varjossa. Auringossa vielä lämpöisempi. Tällä kelillä olisi hyvä pelkästään löhötä rannalla tai vain olla. Juuri mitään ei jaksa tehdä. Aurinkoahan minä olen tietysti tänään taas ottanutkin, vaikka en rannalla. Kävin kahlaamassa koirani kanssa soramontuilla ja sain koirani uimaan. Ajattelin, että siinä on sille vähän vilvoittelua, koska sillä on kuitenkin tuon paksun turkkinsa kanssa kuuma. Itsellekin teki hyvää se kahlaaminen. Uidakin olisi voinut, mutta kun ei ollut uimavaatteita mukana. Soramontut on lisäksi rauhallinen paikka, ei mikään ylikansoitettu kaupungin uimala. Rauhastahan se minä tykkään.

Lukemistahan sitä on myös tullut tänään harjoitettua, ja harjoitan kohta lisää. Miehen kanssa olen myös keskustellut. Se sai sitten tänään mentyä jollain konstilla kaupunkiin, mutta ei suinkaan se siellä mitään erikoisempia asioita hoidellut. Kunhan joi kaljaa veden äärellä, ja siirtyi nyt illemmalla puistoon, jossa kuulemma oli vaikka kuinka paljon sen lapsuuden kavereita. Meinasin lohkaista ihan vittumaisuuttani, että kaikkiko ne sinun lapsuuden ystäväsi ovat noin kaljaan/viinaan meneviä, mutta enpä sitten sanonut niin. Tuumasin vain, että no niinpä tietenkin. Lausahduksen merkitystä Mies ei varmaan älynnyt.

Se käski minun tulla hakemaan se pois sieltä. Siis sieltä puistosta, missä puistossa se nyt sitten ikinä olikaan. Naurahdin hivenen ivallisesti; että minäkö lähtisin täältä ajelemaan Sinne, että saisin sen haettua pois puistosta? Ja ihan kuin niitä kyytejä ei lähempänä olisi. Mies suutahti, ja sanoi, että jos minulla olisi joku hätä, niin se hakisi minut vaikka mistä. Huokaisin ja sanoin, että ei sitä nyt tartte olla hätää, kun ei se pahemmin minua muutenkaan ole haeskellut yleensäkään yhtään mistään. Sille tuli sitten jotain muita bisneksiä siihen, ja tuumasi, että kuullaan myöhemmin. Kaiken lisäksi se sanoi rakastavansa minua. Nyt, aina ja ikuisesti. Hörähdin. Kaikkea sitä kuuleekin. Sanoin sen ääneen, mutta se ei varmaankaan kuullut.

Aurinkoihottuma ei ole pahemmin juuri nyt vaivannut, mutta olenhan minä koettanut ottaa aurinkoa myös selälleni. Olisi vain helpompi, jos voisi löhötä mahallaan sen sijaan, että istuu selkä aurinkoa kohti. Parempi kai kuitenkin sekin, kuin ei mitään. Ja vaikka käsissä tai muualla ei aurinkoihottumaa olekkaan, niin käsiä kuumottaa silti jonkin verran. Ne eivät ole punaiset tai punoittavat, ne ovat ruskeat, mutta vissiinkin pitäisi silti hankkia ihan oikeaa aurinkovoidetta tällaisten ilmojen vuoksi.

TJ yritti soittaa minulle eilen, mutta puhuin toista puhelua parhaan ystäväni kanssa. En vastannut välipuheluun, mutta TJ sen kuin jatkoi soittamistaan. En ymmärrä, miksi sen piti saada minut kiinni juuri sillä sekunnilla. Eikö se kuullut, että puhuin toista puhelua? Eikö se voinut soittaa vaikka parinkymmenen minuutin päästä uudelleen, sen sijaan, että sen piti rynkyttää väliin noin minuutin välein? Ja sitten, kun en vastannut, sain siltä tietysti viestin. Minua ei kuulemma tunnu kiinnostavan. Vielä muutama viikko sitten vaikutin kiinnostuneelta. Hymähdin parhaalle ystävälleni, että TJ siis noin kymmenen minuutin (tai tarkalleen sanottuna yhdentoista) perusteella tuli siihen tulokseen, etten ole kiinnostunut. Minulle ainakin järki sanoisi, että jos toinen puhuu toista puhelua, niin kai sitä voi soittaa sitten jonkin ajan päästä uudelleen, eikä heti perään yrittää väliin ja sitten turhautua. Ilmeisesti TJ sitten itse puhuu niin lyhykäisiä puheluja, että tuollainen jatkuvasti soittaminen on sen mielestä ihan normaalia. En tiedä. Laitoin sille vasta tänään vastausviestin. Sanoin, etten ollut muka kuullut välipuhelun merkkiääntä, koska olin kaupungilla. Kerroin kyllä, kenen kanssa olin jutellut. Olisi kai pitänyt jättää sanomatta tuo valkoinen valhe tuosta kuulemishommasta, mutta hyvänen aika.

Taidanpa nyt ottaa puhelun tälle niin sanotulle siskolleni, ja ehkä sen jälkeen Miehelle. Ehkä. Katsotaan nyt.

Lämmin päivä takana

Alkoihan sitä väriä tulla iholle - vähän pakostakin. Loikoilin nimittäin tänään tuolla parvekkeella muutaman tunnin nimenomaan sen takia, että saisin auringosta hieman väriä iholleni. Bikinien yläosasta jäi rajat, joita aion huomenna mahdollisuuksien mukaan syventää. Selkäni kaipaa myöskin rusketusta, samoin kasvoni, jotka eivät vastoin muuta vartaloa ruskettuneet kovinkaan paljon. Iltalenkillä koiran kanssa katselin kuitenkin jalkojani ja totesin niiden olevan aika ruskeat, mutta toki tuota väriä olisi vielä hyvä syventää. Pääsisikin ulkomaille, niin olisin varmasti enemmän kuin tyytyväinen rusketukseeni. Heh. Katsotaan, jos siihen olisi syksyllä jokin mahdollisuus.

Mitään ihmeellistä en ole tänään tehnytkään. Lueskellut ja ottanut aurinkoa. Puhunut hieman puhelimessa. Ajanut autoa. Käyttänyt koiraa pihalla, ja käynyt jokapäiväisellä käynnillä mummon luona. Istunut myös hetken aikaa tietokoneen ääressä, mutta en todellakaan kovin kauaa. Facebookin välityksellähän ne täytyy katsoa sukulaisten kuulumiset, ja muidenkin tuttavien. Mitään erikoisen kiinnostavaa ei ollut tapahtunut, ja kaikki tuntuivat olevan Juhannuksen jäljiltä suhteellisen hengissä.

Olen tietysti jutellut myös Miehen kanssa. Sillä oli alun perin suunnitelmissa lähteä huomenna käymään etelässä päin serkkunsa kanssa. Se pakkaili siellä jo vaatteitaan, tai ainakin laitteli niitä kuntoon ja katseli, mitä vaatteita voisi ottaa mukaan. Hieman närkästyneenä myöntelin vain siihen, mitä se jutteli, mutta en puhunut närkästyksestäni mitään. Ajattelin, että menkööt. Myöhemmin Mies ilmoittikin peruneensa lähtönsä. Kysyessäni syytä se vastasi, että siellä taitaa olla muutamia ihmisiä, jotka eivät niinkään tykkää hänestä. Niinpä hän ei siis lähde. Meinasin piikitellä (kuten se saattaa joskus tehdä minulle) että menikö nyt joku asia pieleen, mutta enpä sitten viitsinytkään. Mies kyseli, milloin voisin mennä taas Sinne. Vastasin, että periaatteessa vaikka tällä viikolla. En taida kuitenkaan nyt olla menossa. Kommentoinkin Miehelle, että kannattaneeko minun tullakaan, kun Miehellä on niin paljon niitä sen omia harrastuksia ja virikkeitä. Niillä tarkoitin tietysti sarkastisesti sen baari-innostusta ja nestepainotteista ravintoa. Se huokaisi ja sanoi, että kyllä tämän on nyt loputtava. "Tämän" - yltiömäisen juomisen. Ihan kiva, että se tiedostaa sen, mutta pysyisi sitten suunnitelmissaan. Sitä en sanonut sille. Päivällä paasasin sille hetken aikaa siitä, miten mikään asia ei varmastikaan parane sillä, että ihminen juo. Eikä sillä, että ihminen on vain paikallaan ja voivottelee elämäänsä. Se myönteli, tosi asioita kun on paha kiistää. Hmm, mitäs muuta? Niin, kertoihan se toki menettäneensä kilvetkin autostaan, mikä olikin minusta vain ajan kysymys. Varmaan puolisen vuotta se on yrittänyt saada autoonsa vakuutusta sun muuta, mutta se on tietenkin kerralla vähän kalliimpi juttu, kun luottotietoja ei ole. Kuitenkin varmaan noilla rahoilla, mitä Mies on kirjaimellisesti törsännyt paskaan, olisi saanut vaikka kymmenen vakuutusta autoon. Sen minä Miehelle olen sanonut useampaankin otteeseen, eikä se ole tietenkään sitä pystynyt kieltämään. Voi, kun se vielä tuon oivaltamisen lisäksi alkaisi oikeasti tehdäkin jotain tavoilleen.

Sain myös Itkevältä tänään puhelun. Sen kanssa minulla oli jossain vaiheessa juttua, mutta siitä ei kuitenkaan kehittynyt mitään sen vakavampaa. Kaiken lisäksi Itkevä lähti Ruotsiin, jonne se pyyteli minuakin vaikka kuinka pitkän aikaa. Minusta ei kuitenkaan ollut lähtijäksi, vaikka ajatus oli omalla tavallaan ihan kiehtova. Itkevä menetti hohtonsa minun silmissäni, vaikkei se sen kummemmin mitään tehnytkään. Itkevän kanssa yhteydenpito sitten jäi. Yhtenä päivänä se soitti minulle, ja kysyi, muistanko vielä häntä. Muistinhan minä. Juteltiin niitä näitä, se pyysi soittelemaan välillä. Lupasin soittaa, vielä en ole soittanut. Tänään se oli soittanut minulle kolme kertaa ja laittanut yhden viestin. Sitten se soitti vielä myöhemmin. Vastasin. Se tuumaili, että olisi mukavaa, jos olisin siellä. En oikein osannut sanoa mitään. En minä Ruotsiin halua asumaan, en ainakaan Itkevän kanssa. Käyminen onkin sitten toinen juttu. Eikä tuo Itkevä nyt muutenkaan niin minua houkuttele, enemmänkin Mies, vaikka senkään kanssa ei juuri koskaan kovin putkeen mene.

Porotietoutta

Yritin tuossa etsiä faktoja poroista, etupäässä niiden käyttäytymisestä. Siis että ovatko aggressiivisia vai lauhkeita. Mitään sellaista en kuitenkaan löytänyt. Löysin kyllä muunlaista tietoa, kuten sen, että ne eivät juokse hirvien tavoin tien yli, eivätkä syö näin kesäaikaan jäkälää. Ne saattavat tulla keskelle tietä "tojottamaan", koska hyttyset ikään kuin ajavat ne sinne, ilma kun virtaa paremmin tiellä kuin jänkhällä. Sanotaan myös, että porolla on herkkä vatsa, ja hyvä muisti, eikä se erityisemmästi välitä silittelystä ja sopii täten allergisellekin ihmiselle lemmikiksi. Enhän minä toki tätä porotietoutta katselekaan nyt sillä silmällä, että olisin tänne Keski-Pohjanmaalle poroa ottamassa lemmikiksi. :-D

Mutta takaisin siis poron ominaisuuksiin. Koetan nyt kirjoitella niitä tänne, koska jostain syystä muistiinpanopaperini joutuvat hukkaan melkeinpä poikkeuksetta, ja niitä on sitten tympeä etsiä tuloksetta. No, mutta siis. Etsin näitä juttuja tässä samalla lisää, ja kirjoittelen varmaan vastaisuudessakin lisää tietoutta tähän saman jutun alle.

Ensinnäkin urosporoja kutsutaan hirvaiksi, ja naarasporoja vaatimiksi. Nuoret porot ovat vasoja. Yli 7-vuotiasta poroa kutsutaan nimilopuksi. Porot synnyttävät tavallisesti vain yhden vasan, joka painaa tavallisesti noin 4-6 kiloa. Vasat syntyvät keväällä, viimeistään kesäkuulla. Vasat nousevat jaloilleen jo puolen tunnin ikäisinä, ja vaikka ne kestävät hyvin esimerkiksi kylmää, ne ovat silti riippuvaisia emänsä maidosta. Emä imettää vasaa korkeintaan puoli vuotta, mutta kahden kuukauden ikäinen vasa voi syödä muutakin ravintoa. Vuosittain syntyy muuten noin 130 000 - 150 000 vasaa.

Kesän lopulla aikuinen hirvas painaa n. 90-180 kiloa, ja vaadin 60-100 kiloa. Porojen sarvet saattavat kasvaa jopa kaksikin senttiä päivässä, ja ne ovat kasvaneet täyteen mittaansa loppukesästä. Sarvien kasvuaikana sarvien päällä on nahka, jonka porot sitten kelovat syksyllä pois (=hankaavat sarvia puiden reunoihin, joilloin nahka poistuu.)

Poro on laumaeläin, eikä siten ole onnellinen täysin yksinään. Poro käyttää ravinnokseen yli kahtasataa kasvia, ja tulee toimeen myös ilman jäkälää. Porot valikoivat aina tuoreimmat kasvit, ja kasvien kasvavat osat ravinnokseen. Heinä- ja ruohokasvit sekä suokasvit ovat suosituimpia. Myös maitohorsma on porojen herkkua. Loppukesästä ja syksyllä porot syövät mielellään sieniä, suurikokoiset tatit ovat etenkin niiden mieleen.

Porot eivät ole luonnostaan aggressiivia, mutta rykimäaikaan (eli kiima-aikaan) hirvaat saattavat äksyillä. Lisäksi leikkaamattomat hirvaat samassa paikassa saavat keskenään rähinän aikaan. Siksipä niitä ei pitäisikään laittaa esimerkiksi samaan aitaukseen. Kähinää saattaa syntyä myös ruokapaikkojen puolustamisesta.

Juhannus

<--- Siinäpä teille näkymä yöttömän yön auringosta, otettu siis Juhannusyönä Lapissa.

Nyt ollaan sunnuntai-illassa, ja Juhannus on siis vietetty. Itse ainakin olen kiitettävästi hengissä, vaikkakin hieman väsymys. Minun Juhannukseni sujui turvallisissa ja rauhallisissa merkeissä. En ole potenut krapulaa, saanut sukupuolitautia tai joutunut ryöstetyksi tai raiskatuksi. En ole sammunut metsään. En ole oksennellut, menettänyt ajokorttiani rattijuopumuksen vuoksi tai ajanut kolaria. En ole heittänyt aivojani narikkaan - ainakaan viinan takia.

Torstai-iltana tein tyhmyyden, ja lähdin käymään Siellä. Minun piti välttämättä saada viettää yksi yö Miehen kanssa ennen Juhannusta. Takaisin Tänne pääsin joskus neljän aikaan perjantaipäivänä, joten lähtömme Lappiin siis viivästyi aika paljon. Matkaan pääsimme kuuden aikaan illalla sen jälkeen, kun olimme ensin riidelleet siitä, lähdemmekö mihinkään, ja jos lähdemme, niin mihin. Isäni ehdotti aluksi Jyväskylää, minulle se ei käynyt. Päädyimme sitten siihen, että mennään käymään Iisalmessa. Huokaisin hieman pettyneenä, mutta lähdimme matkaan. Ajettuamme jonkin matkaa Ylivieskan suuntaan päätimme kiertää sitä kautta Ouluun ja suunnata sittenkin Lappiin päin. Koira kulki luonnollisesti mukana, sillä eihän sitä kotiinkaan olisi voinut jättää noin pitkäksi aikaa. Pysähtyessäni muuten ulkoiluttamaan koiraa, tuntui aivan siltä, että sääsket ja mäkäräiset imevät ja purevat minut kuiviin. Koirakin taisi ymmärtää sen, ja laittoi kulkemiseensa vauhtia.

Kemin kohdalla pysähdyttiin eräälle huoltoasemalle. (Tähän väliin on nyt sanottava, että huoltoasemalla oli eräs motoristi, joka kertoi tulevansa Norjasta saakka, ja olevansa matkalla Kalajoelle. Melko pitkän matkan mies siis oli tehnyt. Lisäksi mies tuumasi, että visiiriä sai vähän väliä olla puhdistamassa, kun elukoita oli niin mahdottomasti.) Se on yksi Motorest- ketjun asemista, ja täytyykin nyt ihan sanoa, että mielestäni se on oikein suositeltava paikka pysähtymiseen. Siellä on mahdollisuus saada oikeaa ruokaa, jos niin haluaa - mutta myös leipiä ja panineita. He lämmittävät niitä, jos on tarvis, totta kai. Tarjolla on myös erilaisia leivoksia. Tarjolla on myös luonnollisesti mehuja, limsoja, vettä, ja kahvia kermalla tai maidolla. Minä söin kinkkusämpylää, jossa oli myös salaatinlehtiä välissä. Piristeeksi kahvia. Jälkiruuaksi muffinssi, jossa oli toffee sydän, ja toffeekuorrute päällä. Kerrassaan hyvä leivonnainen. Huoltoaseman yhteydessä on myös pieni kauppa, josta saa kyllä kaikenlaista tarpeellista. Menomatkalla ostin sieltä Offia, vaikka se ei kovinkaan paljon tuntunut auttavan. Paluumatkalla törsäsin suklaaseen, koska mikään kauppa ei kuitenkaan olisi auki Täällä, kun tulisimme takaisin.

Päädyimme Ylimuonion seuduille, itse Ylimuoniosta vielä hieman eteenpäin. Matkalla näimme pari poroa, joita ei valitettavasti saatu vangittua kameran filmille. Toinen oli vasa, toinen oli naarasporo. Kummastakaan niistä ei ollut haittaa, ne seisoivat kiltisti tien reunassa ja söivät sieltä jotain. Kenties jäkälää? Mitä ne porot nyt syövät. Pitäisi ihan ottaa selvää niiden käytöksestä, ikään kuin seuraavaa reissua ajatellen. (Elokuulla ollaan menossa, sillä kertaa päälaelle, noin aluksi.)

Maisemat olivat hienoja, tietysti paljon toisemmanlaisia, kuin täällä. Viime Juhannuksena käytiin Rovaniemellä, ja sieltä sitten Sinettään ja sitä kautta tuonne niin sanotulle rantatielle, Kukkolankosken ja Aavasaksan kautta takaisin etelään päin. Tällä kertaa pääsinkin sitten jo ihan tuonne käsivarteen saakka. Kilpisjärvelle olisi ollut matkaa vain noin 180 kilometriä, mutta se reissu jäi kuitenkin vielä suorittamatta syystä, että ajotahtimme oli huikea, ja lähdimme liikkeelle varsin myöhään - tulihan se väsymyskin siis sieltä. Yritin ehdottaa, että nukkuisimme autossa jonkin aikaa, mutta omalla kohdallani se oli melko mahdotonta, nimittäin en keskiyönauringolta saanut juurikaan unta silmääni.

Hmm? Mitä kertoisin? Nautin ajamisesta. Siitä, että sain katsella samalla kauniita ja uusia maisemia, ja ajaa. Vastaantulijoita ei ollut paljon, mutta aina välillä jokunen auto kurvaili jostain. Takseja oli liikkeellä yllättävän paljon. Kolmen aikaan yöllä näin erään talon pihalla lapsia pomppimassa trampoliinilla. Hymähdin, että tätähän se Juhannus on - eiväthän ne muutkaan mene nukkumaan niin aikaisin, emmekö mekin yhtä hyvin voi olla liikkeellä. Ajaessamme yhä pohjoisempaan, sääskiä ei ollut lähellekään niin paljon, kuin joskus muutamaa tuntia ennemmin. Ehkä se johtui siitä, että oltiin jo niin pohjoisessa - tai ehkä siitä, että päivä alkoi pikkuhiljaa valjeta. Tuskailimme, kun monellekaan huoltoasemalle ei oltu älytty jättää ämpäreitä pesulastoineen - ikään kuin joku haluaisi sellaisia varastella. Tuulilasi ja lamput kun olisi hyvä saada pestä aina välillä, niitä ötököitä kun jossain vaiheessa kertyi niihin molempiin melkoisen nopeaa tahtia.

Lauantaina puolen päivän tienoilla kävimme pyörähtämässä Kalajoella ensimmäisen kerran. Poliisi näkyi pysäyttäneen yhden autollisen näitä ulkomailta tulleita kerjäläisiä. Aikamoinen satsi heitä näkyi olevan Hiekkasärkilläkin. Lauantai-iltanakin käytiin Kalajoella mutka. Täytyy kyllä sanoa, että juhlijoita oli paljonlaisesti, kuten muinakin Juhannuksina, ja poliisia se juhliva kansa varmaan paljon työllisti. Siellähän se poliisi partioi ympäri aluetta. Mennessämme Kalajoelle silloin lauantai-iltana kello oli jo niin paljon, että Juhannusravit oli pidetty, ja raviporukkaa ajeli sankoin joukoin pois paikalta.

Huomasin miettiväni, millainen ryyppyjuhla Juhannus oikeastaan on. Kuolleita pitäisi olla tällä hetkellä tiedossa noin 20-21, jollei enemmänkin. Se on varsin vähän, kun ajattelee, että suurin osa Suomen kansasta tuntuu kadottavan aivonsa jonnekin matkan varrelle joka Juhannuksena. Tai jollei muuten, niin ainakin ryyppäävänsä aivonsa pihalle. Minä en onneksi tehnyt kumpaakaan noista, vaikka perjantaina yhdessä vaiheessa kyllä ketutti siihen malliin, että suunnittelin lauantaina alkavani muiden tavoin retkuamaan ja juopottelemaan.

Entäpä Miehen juhannus? No, siis. Olimme Täällä lauantaina noin yhden aikaan päivällä. Päästyäni vaaka-asentoon otin puhelun Miehelle. Oletin, että se on viettänyt rauhallisen perjantain. Sehän nimittäin kertoi suunnistavansa aluksi vanhempiensa luokse, ja ottavansa rauhallisesti. Se oli myös puhunut minulle mahdollisuudesta grillailla serkkunsa kanssa. Vaan mitä minä kuulinkaan sillä hetkellä, kun sain Miehen puhelimen päähän? Se oli Ylikiimingissä eräällä tanssilavalla, ja päissään kuin pelikaani. Yhden aikaan päivällä. Se siitä rauhallisesta juhannuksesta, vaikka se varmaan noin muuten olikin mennyt suhteellisen rauhallisissa merkeissä ilman tappeluita ja sen kummempia kahinoita. Silti minua tympi. Jos Miehellä ei kerran ollut parempaakaan tekemistä, niin olisi edes sanonut minulle, että tehdäänpäs jotain yhdessä lauantai-iltana. Mies kyllä yritti pyydellä minua ajeleskelemaan sinne päin ja hakemaan hänet pois, mutta väitin, etten pääse lähtemään. En jaksanut - olinhan tosiasiallisestikin väsynyt reissusta - eikä minua muutenkaan kiinnostanut lähteä katsomaan kenenkään sekoiluja.

Tänään se makoili krapulassaan omassa kodissaan. Hyvä niin. Karjaisin sille jo aamulla, että saisi luvan rauhoittua. Se pyysi, etten psyykkaisi sitä kovin, koska sillä on krapula. Meinasin karjaista uudemman kerran, mutta pidin sitten turpani kiinni. Taas se päivitteli, että hyi hyi, kun tuli taas tässä juotua. En sanonut mitään. Pohdiskelimme kaverini kanssa, että on se nyt perkele kumma homma, jos aikuinen mies ei osaa pitää huolta alkoholinkäytöstään, tai tiedä, meneekö juomaan vai eikö mene. Tai osaa pitää suunnitelmistaan kiinni. Sitä en tietenkään sanonut Miehelle, mutta ehkäpä joskus sattuu sellainenkin sauma, että minä sanon siitä sille.

Tämä päivä

Tästä päivästä ei ole oikein paljon kerrottavaa. Valvoin myöhään, ja pohdiskelin ensin vuorokauden läpi valvomista, jonka kuitenkin jätin toteuttamatta, kun väsymys alkoi painaa kunnolla. Sain luettua Raja- nimisen kirjan, ja aloitin Tuliportaita. Palautin Hietamiehen Kannas- sarjaan kuuluvan kirjan kirjastoon, samoin Brontën Kotiopettajattaren romaanin. Lainasin sieltä myös kaksi uutta kirjaa, joita varmaankin pääsen aloittelemaan huomenna. Dostojevskin Idiootti 2 on edelleen kesken, koska se on kirjoitettu siten, että sitä tuntuu jotenkin kovin raskaalta lukea. Dostojevskin kirja on ajoittain ihan kiintoisakin lukea, mutta jostain syystä en etene siinä sellaista vauhtia, kuin haluaisin. Minusta kirjan pitää vaikuttaa lukijaan siten, että se tekee mieli ahmia kerralla. Ehkä Dostojevski sitten vain kirjoittaa niin hienosti, että minun mieleni ei sitä kykene ymmärtämään, en tiedä.

Minun on ikävä Miestä. Jos en tietäisi, että minun on huomenna otettava käsittelyyni auton siivous ja asunnon siivous, olisin lähtenyt tänä iltana Miehen luokse. Minun on oikeasti sitä niin ikävä, että nyt olisi paljon, jos saisin vain olla sen vieressä. Tätä en ole valitettavasti vielä voinut kertoa Miehelle, koska se on jonkinlaisessa tapahtumassa, josta en nyt enempää kirjoita tänne. Paikalla on kuitenkin paljon porukkaa. Mietin, mahtaako Mies olla yöhön asti tai kuinka kauan tuo tapahtuma edes tänään kestää. Tai onko paikalla joku majoittumismahdollisuus, jääkö Mies sinne peräti yöksi? Ei ole ollut tilaisuutta jutella mistään sen kummemmin, vaikka näiden asioiden selvittämiseen ei olisi minun mittapuuni mukaan kovin kauaa mennyt, eikä tuhraantunut sellaisia sanoja, että jonkun olisi tarvinut ajatella kiinnostuneena, kenen kanssa Mies oikein jutteleekaan. Vaikka tokihan Miehen lähimmät ihmiset suunnilleen tietävät minusta, ja Luoja ties, kuka. No mutta kuitenkin. Jollei Mieheltä ala kuulumaan soittoa, soitan sille itse tuossa noin tunteroisen kuluttua. Samallahan minä kätevästi kuulen, kuuluuko sieltä taustalta meteliä vai ei. Jos ei kuulu, niin silloin hän on arvatenkin joko syrjässä puhumassa, tai sitten jo omassa kodissaan. Jos kuuluu, voin otaksua hänen olevan tässä tapahtumassa edelleen.

Minua taas hieman kaivelee se, etten ole kuullut häneltä taas hetkeen ainoatakaan hellää sanaa. Se kirpaisee, vaikka sitä en olekaan ääneen sanonut. Minä olen koettanut livauttaa jotain aina väliin saamatta kuitenkaan sanoilleni vastakaikua. Tästä on ollut ennenkin puhetta. Mies on kommentoinut sitä, etten puhu hänelle "mitään sellaista", eli siis juttele hänelle hellästi. Minä olen vastannut sille, että ei oikein tee mieli - olenhan yrittänyt, mutta kun en ole saanut takaisin mitään, niin... Voi, kun tässä ei nyt taas kävisi niin. Tuntuuhan se ikävältä, kun itse yrität, ja sitten toinen toimii välinpitämättömästi, tai ei toimi oikeastaan ollenkaan. Tästä aiheesta minun on varmaankin taas kerran huomautettava Miehelle, vaikka totta kai toivoisin, että se ennen minun huomauttamistani olisi jo tajunnut jälleen kerran sen suunnan, mihin ollaan menossa, jos tuota samaa rataa jatkuu. Lieneekö se turha toivo vaiko ei, se jää nähtäväksi.

Nyt sitten suihkuun ja lueskelemaan.

Iltakuulumisia

Sainpahan jälleen kerran yhden kiven pois sydämeltäni. Olisin voinut siirtää koko asiaa (koska ajattelin Miehellä olevan muutenkin kyllin huonon olon), mutta koska en voinut olla hiljaa ja olla mainitsematta asiasta Miehelle, jouduin sitten kakistamaan ulos koko jutun. Tietysti parempi niin. Olin jutun jälkeen hieman hiljainen, jota Mies kommentoi, ettei minun pidä ottaa kaikkea kuulemaani vakavasti. Niinhän se tietysti on, mutta pakkohan minun on ottaa esille mieltäni painavat asiat. Yritän juuri opetella sitä, että saan suuni auki - enkä ainakaan opi, ellen jokaisesta mielessäni olevasta asiasta sano.

Nukuin nyt illasta jonkin aikaa, mikä oli ehkä ihan hyväkin juttu. Koetin lueskella Kotiopettajattaren romaania, kunnes minua rupesi haukotuttamaan niin, että oli suoranainen pakko ummistaa silmät hetkeksi. Nukahdin sattumoisin television ääreen, jolloin Ylen kanavalla olevasta ohjelmasta kaikki kuului unen läpi, ja asiat tulivat sitten uniini mitä merkillisimmillä tavoilla. Noustuani ylös lähdin käyttämään vielä koiran illan viimeisellä lenkillä. Kirjoiteltuani tässä vielä hetken lähden ehdottomasti lueskelemaan ja sitten nukkumaan. Huomenna minulla on käytössäni auto, mutta luultavasti en kurvaile sillä kovinkaan pitkästi - tarkoitus olisi kuitenkin käydä tuossa naapurikunnassa ajelemassa huvikseen ja katselemassa hieman maisemia. Haluan nähdä, onko tuolla pikku paikkakunnalla tosiaan niin kaupunkimaista, kuin minulle eräs henkilö vuosia sitten kehui. Sittenhän se nähdään. ;-)

Katselin Iltalehden sivuilta myös Victorian ja Danielin häihin liittyviä juttuja, koska en railakkaan viikonloppuni ansiosta katsellut niitä televisiosta. Kuulin nyt myös ensi kertaa niistä kommenteistakin, joita MTV3:n juontajat olivat häistä antaneet. Kommentoimeet kruununprinsessan hääpuvun hihojen pituutta, yms. Käsittääkseni kuitenkin olkapäiden peittäminen kuuluu etikettiin, eivätkä pitkätkään hihat olisi minusta kovin tyylikkäiltä näyttäneet. Ihan tyylikäshän tuo puku minusta oli, siinä ei ollut turhia krumeluureja. Itselleni olisin valinnut toisenlaisen puvun - ja mielellään sellaisen, joka jättää olkapäät paljaaksi. Mutta minäpä en olekaan mikään prinsessa, enkä ole ainakaan toistaiseksi menossa naimisiin, vaikka toki sellainen kuuluu unelmiini sitten joskus. Heh. Katsotaan nyt kuitenkin asioita, miten tässä nyt mikäkin menee... ;-D Minusta Victoria oli kaunistunut häihinsä mennessä. Täytyypä huomenna katsella, josko löytäisin netistä aiheeseen liittyviä videoita, niin pääsisin minäkin nauttimaan tunnelmasta, vaikkakin vähän myöhässä. Heh heh. :-D (Victorian ja Danielin häistä tarkemmin esimerkiksi täällä: http://www.iltalehti.fi/victorianhaat/)

Huomenna olisi suunnitelmissa käydä kirjastossa ja hieman alusvaateostoksilla, sillä koira on nakertanut ties kuinka monet pikkarit minulta, enkä ole siitä ollenkaan mielissäni. :-D Katselenpa vielä hetken aikaa Iltalehden sivuja, ja sitten menen rentoutumaan ja soitan vielä Miehellekin. :-)

Ps. Unohdin mainita, että sain vastauksen opetushallitukselta. Minua ei ole valittu mihinkään opiskelupaikkaan, mikä on erittäin valitettavaa. Se ei kuitenkaan kaada eikä muuta yhtään mitään, sillä nyt onkin sitten vain mietittävä, menenkö aikuislukioon vai parannanko numeroitani sen verran, että pääsen johonkin muualle. Luultavasti menen suoraan lukioon, sillä kymppiäkin tuntuisi ehkä hieman turhauttavalta käydä. En tiedä vielä, mutta katsellaan nyt kuitenkin. Minua on myös hoputettu soittamaan asuntotoimistoon, jotta saisin asunnon täältä, mutta en olekaan enää niin varma siitä aikeesta. Nimittäin Miehen kanssa tuntuu nyt asiat olevan siinä mallissa, etten haluakaan siitä eroon. :-D Heh, heh. Pikemminkin päinvastoin, mikä tietysti on hyvä asia, koska ilman Miestä olen oikeasti aika onneton. Luultavimmin en siis soita asuntotoimistoon ja koetan pitää tuon asuntoni edelleen. Miksipä minä siitä poiskaan muuttaisin, kerran minulla on suunnitelmia Siellä? Ei vain kannata suunnitella liikaa, jotta ei sitten tulisi liikaa pettymyksiä. Koetan nyt vain pitää kiinni siitä, mitä minulla on, ja panostaa myös juuri niiden asioiden eteen. Kuten nyt esimerkiksi Miehen. Sillä kyllähän minä siitä tykkään, vaikka sille kuinka suuttuisin ja sitä kuinka moittisin. Siksi kai minä sille suutunkin, koska tykkään. Jos en välittäisi, miksi vaivautuisin kommentoimaan sen tekemisiä millään tavalla? Kyllähän me kaikki sen tiedämme - tai ainakin minä. Heh, sanoin Miehellekin viikonloppuna, että se on aika pöljä, jos ei ole huomannut, että minä tykkään siitä. :-D

Viikonlopusta...

Perjantaipäivä sujui sitten jokseenkin rauhallisissa merkeissä. Mietiskelin, lähdenkö Sinne vai enkö, jos lähden, niin mihin aikaan illasta ja millä - autolla vai junalla. Jos päätän lähteä autolla, niin miten ihmeessä saan puhutuksi auton itselleni lainaan, sitä kun ei haluttaisi millään lainata. Ei siksi, ettäkö rikkoisin auton tai että olisin jotenkin muuten holtiton, mutta kun täällä päässä tuntuu kauhealta olla viikonloppu autotta - mikä minusta ei ole niin kamalaa yhtenä viikonloppuna, kun minä kuitenkin Siellä ollessani olen ollut jatkuvasti vain ja ainoastaan bussin ja satunnaisten kyyditysten varassa...

Päätin sitten toimia jokseenkin typerästi, ja ottaa auton sen kummemmin kyselemättä lupia. (Tiesin nimittäin, etten sellaista tulisi saamaan, vaikka kuinka nätisti pyytäisin.) Tokihan minä tiesin, ettei siitä oltaisi kovin hyvillään, mutta tiesin myös, että se auton lainaamisesta aiheutuva ärsytyskin on vain ohimenevää. Tiesin myös, että lähtemiseni tulisi esille noin tunteroisen kuluttua lähdettyäni. Niinhän siinä sitten kävikin. Ilmoitin olevani vain ajelemassa, ja tuovani auton takaisin seuraavana päivänä. Niin minun tosiaan oli alunperin tarkoitus tehdäkin, mutta koska aina ei käy niin kuin haaveillaan, niin eipä käynyt nytkään. Tosin, tarkoituksenikin oli jossain vaiheessa muuttunut sitten viime ajatteleman. Heh. Harkitsin jopa, että olisin tullut pois vasta tänään, eli maanantaina, mutta onneksi sain sitten itseni lähtemään eilen illalla.

Mutta takaisin perjantaihin. Aluksi kävin omilla kämpilläni, jonka jälkeen suuntasin eräiden ravintoloiden tuntumaan, jossa Mies remusi jo toista päivää erään ystävänsä ja satunnaisten tuttujensa kanssa. Painellessani sisälle baariin huomasin myös Miehen sukulaismiehen olevan paikalla, mutta mitäpä tuo haittasi - pikemminkin se oli ihan iloinen yllätys. Tosin mielessäni kummitteli ajatus siitä, että joutuisin nyt yhden sijasta raahaamaan kahta miestä. Eihän siinä niin käynyt, mutta meno ja meininki oli aikamoista. Vaihdoimme paikkaa, jossa tapasimme Miehen veljenkin. Ennen pitkää sinne eksyi myös Miehen veljen vaimon poikakin, josta minä en tosin hirveästi ilahtunut. Loppujen lopuksi kaikki meni ihan hyvin, paitsi että autosta irtosi peruutuspeili, joka on kiinni tuulilasissa. Mies lupasi laittaa sen paikoilleen seuraavana päivänä, ja minä tuumailin, että parempi kanssa laittaa. Pääsin nukkumaan peräti joskus viiden - kuuden aikaan lauantaiaamuna, eivätkä uneni olleet kovin hääppöiset. Ylös piti nimittäin nousta noin 11-12 aikaan päivällä, enkä minä ollut siitäkään kovinkaan paljon mielissäni.

Voisi tietysti ajatella hyväntahtoisesti, että Mies olisi lopettanut touhunsa kahteen päivään, ja jäänyt potemaan krapulaa kiltisti kotiinsa. Mutta kun ei niin ei. Lauantai jatkui sitten samoissa merkeissä, ja minä toimin edelleen kuskina. Arvatkaa vain, olivatko hermoni tiukilla. Nyt voisi sitten tietysti esittää kysymyksen, että miksi ihmeessä en vain lähtenyt pois paikalta ja jättänyt Miestä remuamaan keskenään. Minäpä nyt sitten vastaan, että siksi, että toivoin, että olisin saanut Miehen suhteellisen aikaisin kärrättyä kotiin nukkumaan. Aikaisemmin se kyllä kävikin, kuin edellisenä iltana, mutta kello oli siitäkin huolimatta jotain kahden tai puoli kolmen paikkeilla. Uskokaa tai älkää, niin hermoni alkoivat olla aika lailla katkeamispisteessä. Yhdessä vaiheessa lähdin kävelemään ravintolasta autolleni ja lähdin ajamaan. Tarkoitukseni oli käydä kämpilläni ja käydä vihdoin ja viimein läpi postit. Tarkoitukseni oli myös tulla samaan paikkaan takaisin, mutta hei - sehän ei käynyt Miehelle. Se lähti juoksemaan perääni, ja minun oli sitten käännyttävä takaisin. Raivosin sille, että on se kumma paikka, että minun pitää istua autossa - tai vaikka ravintolassakin - ja katsella tuota sen touhua. Se ei uskonut siihen, että olin ollut menossa katsomaan postejani - tai edes käymään omalla asunnollani. Mitä lie sitten sen mielessä kangastellutkin, mutta niin se asia kuitenkin oli. Pyysin anteeksi äkkinäistä lähtöäni, ja sovittiin, ettei asiasta puhuta. (Puhuttiinhan siitä, useampaankin otteeseen.) Sinä iltana/yönä Mies tosin älysi pyytää anteeksi sitä, että on "piinannut" minua. Huokaisin, mutta en sanonut oikein juuta enkä jaata.

Sunnuntaina oli tarkoitus, että olemme vain ja ainoastaan kahdestaan, mutta ehei. Mies oli saada paniikkikohtauksen koettaessamme nukkua ja levähtää, joten minutkin piti sitten hätyyttää jälleen kerran jopa viiden tunnin yöunien jälkeen ylös, ja lähteä sinne vanhaan tuttuun kantapaikkaan lieventämään krapulaa. Mennessämme paikalle, koko ostarin seutu kuhisi ihmisiä, joiden vuoksi minä en voinut mennä autosta ulos. Minun piti täten lähteä johonkin muualle odottelemaan, mutta tietenkin menetin hermoni. Luojan kiitos lopulta saatoin mennä paikan päälle, ja loppujen lopuksi Mies sai kuin saikin tarpeekseen alkoholista. Ainakin vähäksi aikaa.

Loppuiltaakaan emme kuitenkaan viettäneet kahdestaan, sillä noin puolen tunnin (jos edes sitäkään ehti kulua) päästä tuli eräs Zumbariksi kutsumamme henkilö kylään. Juttu kyllä lensi ja välillä sai nauraakin, mutta samaan aikaan minua otti aivoon, ettei meille kahdelle löytynyt tuona viikonloppuna sitä yhteistä aikaa kovinkaan paljon. Kunhan Mies tokenee krapulastaan, sanon aivan varmasti sille tuosta asiasta. Ja sanon myös, että ensi kerralla kun tulen, niin toivoisin myös sitä kahdenkin keskeistä aikaa löytyvän. Koska Miehen takiahan minä sinne menin. Ja siksi, että saisin viettää nimenomaan sen kanssa aikaa. En siksi, että saisin kuskailla sitä paikasta toiseen ja katsella, kun se juo. Tai kuunnella, kuinka se voivottelee asioista, joille ei voi mitään, ja joista voivottelu on minusta aika ikävää kuultavaa.

Kuten sanottu, tiedän, että Miehellä on tavallaan vaikea elämänvaihe meneillään. Puhuimme siitä taas. Mies sanoi, että se on ohimenevää, ja että kyllä hän siitä tokenee. Tokaisin vain, ettei minulle tarvitse piirtää. Mieleni olisi tehnyt sanoa, miten pahalta minusta silti kuulostaa, kun se voivottelee menneiden perään. Enpä kuitenkaan sanonut. Ajattelin, että jos Mies ei sitä itse hoksaa, niin olkoon sitten hoksaamatta.

Loppujen lopuksi viikonlopusta taisi jäädä enemmän paska maku suuhun, kuin hyvä maku, mutta on minulla joitain hyviäkin muistoja. Ehkäpä niitä sitten vastaavasti on ensi kerralla enemmän, kuka tietää.

Eilisillasta tähän päivään

Perjantaissa ollaan. Minä se valvoin noin puoli kuuteen saakka aamulla, kun en untakaan saanut. Hermot olivat liian tiukalla Miehen takia. Se oli tosiaan eilen ravintolassa, ja melko humalassa. Kotiin se pääsi jollakin konstilla, en tiedä, miten. Minulla oli omat epäilykseni asiasta. Lisäksi niitä epäilyksiä lisäsi suuresti se, että se kertoi erään minunkin tunteman ystävänsä tulleen käymään luonaan. Katsoin epäuskoisesti kelloa, mutta en sanonut mitään. Se käski soittaa jonkin ajan päästä uudelleen, minä soitin. Se sanoi, että olivat lähteneet jonnekin kylään. Käski soittaa taas uudelleen. Minä olin varma, että se pettää minua jonkun naisen kanssa. Ihan oikeasti. Niin epäluuloinen se minä olen, mutta vähänhän tuo oudolta vaikutti. En uskonut vähääkään, että ne olisivat olleet jonkun luona siihen aikaan yöstä kylässä - kuka niitä edes taloonsa siinä vaiheessa yötä laskisi? En jaksanut riidellä, mutta päädyin soittamaan vielä kerran. Vastausta soittooni en saanut, ja siitähän se minun hermoiluni pääsi vauhtiin ihan kunnolla. Sain sitten onneksi nukuttua, ja heräsin noin puolilta päivin.

Huomasin Miehen soittaneen minulle peräti kahteenkin otteeseen. Kerroin, että olin vasta herännyt. Kerroin myös, että valvoin sen takia aamuun saakka. Livautin myös, että se oli sanonut minulle illalla, että sillä oli joku nainen mukanaan. Tietenkään niin se ei oikeasti sanonut, mutta kunhan nyt kokeilin. Se naurahti ja pyysi anteeksi. Sanoi, ettei ole ollut. Jos on noin sanonut, niin on halunnut vain kiusata. Niin tai näin, niin kai minä sitä uskon, vaikka yöaikaan olinkin niin epäluuloinen, että mieleni teki hakata nyrkillä seinää. Mieleni teki myös siltä istumalta lähteä päivystämään Miehen talon eteen ja katsomaan, näkyykö siellä mitään liikettä ja ketä sieltä tulee ulos. :-D Hah hah. Tietenkään minä en lähtenyt, täältä asti, enkä olisi toteuttanut ajatuksiani muutenkaan, vaikka olisin siellä suunnilla ollutkin. Olen todennut, että Mies tietää itse, mitä tekee. Se tietää myös, miten tässä jutussa on pelattava, jos sen haluaa kestävän. Ei sitä tarvitse sille sanoa, vaikka joskus se tuntuu pientä muistutusta kaipaavan.

Oli miten oli, se oli mennyt erääseen tuttuun baariin loiventelemaan krapulaansa. Minä huokaisin mielessäni, mutta en kuitenkaan ääneen. Kysyin, aikooko se juoda tämän päivän. Se vastasi, ettei tiedä. Minä sen sijaan kyllä tiesin - tokihan se aikoo. Totesin Miehelle, että saattaa hyvinkin olla, että vääntäydyn tänään illemmalla sinne. Se ilostui. Sanoi myös, että minun olisi sitten toimittava sille kuskina. Minä huokaisin: siinähän se minun iloni meneekin. Enhän minä voi itse mitään kitata, jos minun on kerran ajettava autoa. Rupesin myös pohtimaan tätä flunssaani ja totesin, että tietysti olisi kivempi toimia kuskina ja vaikka juhliakin sitten, kun olisi terveenä. Katsotaan nyt, mihin tämä mieli tästä iltaa kohden kääntyy... Tokaisin kuitenkin Miehelle noiden kuski- puheiden yhteydessä, että siinähän se taitaakin ainut syy olla, miksi se minut sinne haluaa. Mies tokaisi piruuttaan, että onhan minusta toki muutakin hyötyä. Sanoin myrkyllisesti, että vai niin. Mies tuumasi, että no kun niinhän minä kuitenkin ajattelen - että se ajattelee vain hyötyä. Se alkoi puhua siitä, ettei se ole sellainen. Huoh. No ei kai se olekaan, mutta ihmisen, jolla on niin paljon huonoja kokemuksia miespuolisista ihmisistä, kuin minulla, on vähän hankala uskoa tuota. Sitä paitsi Mies käyttäytyy välillä siihen malliin, että se tosiaan hakee minusta vain ja ainoastaan hyötyä. En tiedä, huomaako se sitä tai tekeekö se niin tietoisesti. Ikävää se kuitenkin on.

Mietin tässä nyt sitten, olenko tänä iltana lähdössä johonkin, vai enkö ole. Autolla olisi kiva mennä, mutta kun suunnitelmissani oli, että menisin tosiaan sitten perillä johonkin ravintolaan, ja olisin Miehen kanssa kaksin. Kaksin olo ei kuitenkaan onnistu, koska tällä hetkellä sillä on ympärillään ainakin kaksi muuta miestä. Joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kuitenkin. Toki sitä kahdenkin keskeistä aikaa tarvitsisi. Enkä minä tiedä, haluaisinko minä sittenkään niin kovasti mennä sinne ravintolaan. Se kai oli vain suuttumukseni tulos. Että mennään nyt sitten, kun millään ei kerran ole mitään väliä. Itse asiassa ilostuin, kun Mies kysyi hieman toruvasti, että tarvitseeko naisten istua ravintoloissa. Kuulostaa varmaan typerältä, mutta jos Mies ei olisi sanonut mitään, olisin kai ottanut sen niin, ettei se välitä minusta. Toki se on taas puhunut tänään rakkaudesta, siitä, miten se rakastaa minua. Korjasin, ettei se rakasta minua, mutta tykkää minusta. Mies myönsi, että se on totta. Eikä minusta kovin pahalta tuntunut tällä kertaa. Toivoisin vain, että Mies puhuisi asioista niiden oikeilla nimillä. Minusta on väärin puhua rakastamisesta, jos ei kuitenkaan rakasta toista. Vaikka nyt tarkoittaisi sillä tykkäämistä. Mutta silti... Se puhui myös siitä, että haluaisi kyllä oppia rakastamaan minua. Se kysyi, olisiko se huono juttu. Vastasin, että ei ollenkaan. Eihän se toki olisikaan, mutta kannattaako noita päissään olevan ihmisen puheita taaskaan niin todesta ottaa.

Muistui yhtäkkiä mieleeni viime viikonloppu ja se, mitä silloin tapahtui. Ihan totta, olen jotenkin onnistunut pyyhkimään mielestäni sen, että herranjumala mehän niin sanotusti vannoimme toisillemme valat. Että pysymme yhdessä. Se on sentään jo jotain, mutta voineekohan tuotakaan nyt niin kovin vakavasti ottaa, vaikka haluaisikin? Mietin nimittäin, että mahtaakohan Mies edes muistaa koko asiaa? Itse olin selvin päin, eikä sekään nyt niin sekaisin ollut, mutta hyvänen aika - jos minä olen onnistunut unohtamaan jotain tällaista, niin miten voisin sitten olettaa, että Mieskään sitä muistaa? Täytyisi varmaankin ottaa asia puheeksi jossain vaiheessa, mutta puhelimitse en sitä kuitenkaan tee. Nämä tällaiset kun hoidetaan ihan paikan päällä. Totta kai minä haluaisin tuosta asiasta ajatella jotain suuria, mutta sitä en nyt kuitenkaan tee. Kaikki on niin alussa, tästä ajasta huolimatta... Haluaisin muutenkin puhua Miehelle asioista. Että mennään vain hitaasti, minuakin pelottaa. Että Mies tekee jotain, vaikka en tiedä, mitä se nyt tekisi, tai miksi. Ja että tykkään siitä kovasti. Mutta että vaikka tätä juttua ei kuoleman vakavasti tarvisi ottaakaan, niin voitaisiinko silti ajatella tätä hieman toisella tavalla, kuin seksisuhteena. Tätä minä olen suunnitellut sanovani sille. Luultavasti sen sanonkin, sitten jossain vaiheessa.

Wanha virpomisvärssy

Tavallisestihan kaikki ovat varmaan kuulleet rallateltavan Pääsiäisen aikaan virpomisvärssyä näin: "Virvon varvon tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks, vitsa sulle, palkka mulle." Mutta nyt löysinkin tästä kerrassaan pidemmän version.

"Virpoi, varvoi vitsoi selkää,
tuoreeks, terveeks, tulevaks vuodeks,
Kuin monta urpaa, niin monta uissii
Kuin monta varpaa, niin monta vasikkaa
Kuin monta lehtee, niin monta lehmää
Kuin monta oksaa, niin monta oria

Voilusikka lehmästäs,
muna kanasestas,
kakku taikinastas,
kopeekka kukkarostas.
Piirakka pitkiks pyhiks.
Lupaatko, lupaatko,
viikon päähän velkaa,
lupaatko, lupaatko,
viikon päähän velkaa.
Vitsa sulle, palkka mulle!"

Samaan ajankohtaan ja aiheeseen liittyvät myös nämä virpomisvärssyt:

"Virvon varvon vitsasilla tuorehilla, tervehillä.
Vanhat virvon viisahiksi, nuoret ylen notkehiksi,
iloisiksi kaikki muut, kilteiks pienet piimäsuut!"

"Virvon varvon vitsasella rikkaaks,
rakkaaks, ison talon isännäks.
Viikoks velkaa, vuuveks vappaata,
sinulle vitsa, minulle palkka,
annatko munan vai markan!
Kilteiksi pienet piimäsuut!"

"Uusi vitsa virvoittaa
vanhan kuoren pois päältä kirvoittaa
En mä paljon palkkaa vaadi,
enkä velkakirjaa laadi,
Kun mä kauniin vitsan kannan
palkakseni mitä annat!"

"Virvon viipotan, varvon vaapotan.
survon suklaamunan,
silkistä sametista korpusta kanelista,
ka anna munanen, ettei kissa nauvu ovellas,
ettei koira hauku unias,
että saisit rauhassa nukkua,
onnea, onnea, onnea!"

"Mie se virvon viina iest,
muna iest muksuttelen,
raha iest rapsuttelen!
Virvon varvon vitsasella,
kosken kevätpajusella,
terveyttä toivottelen,
siunausta siivittelen,
onnea oksalla tällä."

Nythän ollaan kesäkuussa, ja pitäisi kai etsiä lähinnä runoja Juhannuksesta ja kesästä, mutta jostain syystä tämä nyt tuli mieleeni tässsä runoja ajatellessani yleisesti. Onpahan sitten valmiina jotain ensi vuodelle, jos tarvitsee. ;-)

Lisää mielikuvituksen tuotteita

Tulipa tässä mieleen tällainenkin värssy:

"Vanhan piian haudalla kasvaa
kummallinen kukka.
Sen on varsi karvainen
ja päässä pieni nukka."

Ps. Blogini on omituinen. :-D Kirjoittelin tänne aluksi vain ihmissuhdejuttujani ja muita valituksiani, nyt sitten kirjoittelen jo hävyttömiä laulujakin ja muita runoja. Ehkäpä niistä on minulle synkkinä päivinä jotakin iloa. ;-D

11 tällä hetkellä ärsyttävää asiaa

1. Minulla ei ole töitä, ainoastaan velkaa. Sitä en kuitenkaan voi maksella pois, kun ei ole kunnollisia tulojakaan. Olen kiivaasti yrittänyt vaikuttaa asiaan, mutta siihen kun tarvittaisiin myös toisen osapuolen - nimittäin työnantajan - panos. Takaan, että jos joku palkkaisi minut oikeisiin töihin, joista saisin hieman enemmän kuin soskusta, niin ihan taatusti menisin ja tekisin.

2. Minun ja Miehen suhde. Se ei ole sellainen, kuin toivoisin sen olevan. Alunalkaen meillä ei ollut puhe mistään seksisuhteesta, mutta ajan kanssa ikään kuin heräsin ja havaitsin suhteemme olevan nimenomaan sellainen, mitä en ole koskaan halunnut tai pitänyt arvossa. Mies puhui ihan muutamia päiviä sitten siitä, miten se haluaa minun kanssani paljon muutakin, kunnes sitten päätti taas ilmoittaa minulle onnettomalle muuttaneensa mieltään ja haluavansa sittenkin pitää suhteemme seksisuhteena.

3. Mies kehuu aina muita naisia. Joko niille itselleen, tai sitten minulle. Olivat ne naiset sitten televisiossa tai vaikka missä. Ne on nättejä, kauniita, niillä on hyvä kroppa tai jotain hyvää kropassa, ne laulavat hyvin,... ihan mitä vaan. Minusta se ei löydä mitään hyvää sanottavaa, jonka takia minä kai itseni niin epäkelvoksi tunnenkin. Ei se minua toki haukukaan, mutta joskus olisi kai paikallaan sanoa jotain nättiäkin. En minä nyt sentään niin surkea naisena ole.

4. Se, että Mies on parasta aikaa juomassa ties kenen kanssa ja päätyy sieltä ties mihin, ja minä sen kuin homehdun kotona flunssaisena. Se ei tunnu uhraavan minulle ajatustakaan - hei, ja ottakaa nyt huomioon, ettei se ole soittanut minulle edelleenkään, vaikka lupasi, ettei minun tarvitse odottaa pitkään. Olen nyt odottanut melkein kaksi tuntia - tämäkö se sitten on joku lyhyt aika? Myönnän, että sillä luurin korvaan paiskaamisella saattaa olla osuutta asiaan, mutta miksei se ikinä voi puhua minun kanssani silloin, kun minä soitan sille?

5. Ottaa päähän, kun muut kertovat päässeensä kuka mihinkin kouluun ja olevansa tulevia tarjoilijoita, kokkeja, leipureita, autonkuljettajia, LVI-alan ammattilaisia... Minä en tietenkään tiedä vielä tuloksiani, mutta pahoin pelkään, että saan kielteisen vastauksen paikasta kuin paikasta. Mikään ei tokikaan kaadu siihen, sillä minulla on kyllä mahdollisuuksia ja suunnitelmia, mutta jostain syystä tämä asia ahdistaa myös erittäinkin paljon.

6. En tunne itseäni tärkeäksi. En tunne itseäni tärkeäksi itselleni, enkä tunnu olevan sitä kenellekään muullekaan. Uskokaa pois, olisi todella paljon, että joku sanoisi, että välittäisi minusta tai pitäisi minusta. Ja tarkoittaisi sitä. Tai sanoisi, että olen tärkeä. Kaikista eniten tietysti haluaisin kuulla tuon Miehen suusta, mutta sitähän minä en kuule kuin silloin, kun Mies on melkoisen humalassa. Jos silloinkaan.

7. Ihmiset puhuvat päässeensä töihin tai edes kesätöihin kuka minnekin. Ne puhuvat palkkapäivistään ja siitä, mitä aikovat rahoillaan tehdä. Ovat menossa matkustelemaan sinne sun tänne, miettivät, mitä ostelisivat ja mihin ostoksille menisivät. Yritä siinä sitten iloita heidän puolestaan, kun omat raha-asiat ovat päin helvettiä.

8. Tämä flunssa. Se, ettei se tunnu paranevan millään. Luulen, että olen jo paranemaan päin, mutta en kuitenkaan vielä lähellekään täysin terve. Flunssaan liittyy myös se, ettei oikein jaksa tehdä mitään, kuten vaikka lenkkeillä. Oikein pitkiä lenkkejä ei saisi vetääkään, ja sekin ahdistaa. Sisälläkään ei ole kiva istua. Valitettavasti tänään aurinkokaan parvekkeella ei tuntunut juuri miltään, koska mielialani oli se mikä oli.

9. En ole tällä hetkellä tyytyväinen itseeni sitten ollenkaan. Tuntuu, että löydän itsestäni taas ihan koko ajan uusia vikoja. Vielä vähän aikaa sitten koin olevani ihan tyytyväinen itseeni. Koin, että olen sopivan kokoinen ja ihan nättikin, kun vain viitsin laittautua. Nyt tunnen itseni lähinnä läskiksi, rumaksi ja muutenkin kaikin puolin negatiivisin adjektiivein höystetyksi surkimukseksi, josta ei ole kerrassaan mihinkään.

10. Oma olotilani. Tuntuu, että "Hällä väliä - ei kiinnosta". Vaikka kuitenkin kiinnostaa, jotkut tietyt asiat. Välillä tuntuu, että voi, kun sydämeni olisi jo niin kova, ettei tarvitsisi välittää yhtään mistään eikä tuntea yhtään mitään, koska iloa ei tunnu saavan juuri mistään. Vaikka elämää kai pitäisi potkia takaisin sen minkä kerkeää, niin juuri nyt en tunnu saavan sitäkään aikaiseksi. Olen kai sitten liian herkkä, ja annan liian helposti periksi. Kukapa tietää. Mutta on tässä kuitenkin yritetty. Koetankin nyt keräillä voimiani, ja potkin sitten takaisin oikein olan takaa, jahka olen elämäni kunnossa.

11. Koirani, joka lakkaamatta kitisee, kitisee ja taas kerran kitisee, vaikka sillä ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mitään hätää. Sitä on käytetty pihalla, sillä on ruokaa ja se on syönyt, sillä on vettä ja se on juonut. Sillä on luu, jota se voi pureskella. Sillä on katto pään päällä. Sitä hoivaillaan ja se on terve. Mutta ehei, siinä se vain vinkuu. Taitaa olla huomionkipeyttä, mutta minä en nyt jaksa ajatella, kuin omaa napaani.

Ja lisää mieleen juolahtanutta

Ei olisi kuulkaas pitänyt alkaa muisteloimaan ollenkaan noita runoja, tai ainakaan mitään hävyttömiä lauluntapaisia renkutuksia. Tuli tässä mieleen eräskin vanha pornolaulu, jonka sanat eivät todellakaan ole kovin nätit, mutta jotka kuitenkin kohta tähän kirjoitan. Saapahan noille ainakin nauraa, jos ei muuta. Minua koko laulu tuppaa enemmänkin naurattamaan, kuin että alkaisin noita rumia sanoja kauhistelemaan.

Mutta siis tässäpä tulee se itse laulu:

Korvessa karjui kontio
ja kankaalla palokärki
Hippula hippula hössyn kössyn,
kankaalla palokärki.
Vanahan kansan kormuskyrpä
se huoralta perseen särki.
Hippula hippula hössyn kössyn,
antaa ampua.

Taivaassa portin saranat
ja perseessä kyrvän juuret,
hippula hippula hössyn kössyn
perseessä kyrvän juuret.
Reunoista vitun revitään
jos kyrvät on liian suuret.
Hippula hippula hössyn kössyn,
antaa ampua.

Ei näitä lauluja laulaa saa
kuin kerran kesäkuussa,
hippula hippula hössyn kössyn
kerran kesäkuussa.
Kulli se mennä luikertaapi
karvatukko suussa.
Hippula hippula hössyn kössyn
antaa ampua.

Jotain mitä mieleeni juolahti

Jostain syystä mieleeni johtui äitini joskus huvikseen laulelema pätkä hieman pilkallisesta laulusta, jonka nimeä en tiedä. Googlettelin hieman, ja tuli esille, että se pätkä onkin Pasi Jääskeläisen tekemästä kupletista "Remma ja remma". (Äitini laulelema pätkä kuului siis että "Konstantinopolin portin päällä oli Turkin keisarin kuva, Suomen pojat ne sanoivat että piru ku se on niin ruma." Tosin alla on kyseinen laulu kokonaisuudessaan, ja tuo kyseinen pätkä näkyykin menevään alkuperäisellä tavallaan hieman toisin.)

"Voi kuinka iso erotus on auringolla ja kuulla ja kuulla
En ole tyttö sun hätävaras’, vaikka taijat luulla ja luulla
En ole tyttö sun hätävaras’, vaikka taijat luulla
Talonpoikia haukutaan, että sekin nyt on semmonen herra ja herra
Talonpoikia haukutaan, että sekin nyt on semmonen herra
Ja renkipojasta hellun saapi, paljonkin sulesemman ja -semman
Renkipojasta hellun saapi, paljonkin sulesemman
Talon tyttöjä haukutaan, että sekin on semmonen remma ja remma
Talon tyttöjä haukutaan, että sekin on semmonen remma
Ja piikatytöstä hellun saapi ja paljonkin suloisemman ja -semman
Ja piikatytöstä hellun saapi ja paljonkin suloisemman
Konstantinopolin portin päällä on Turkin keisarin kuva ja kuva:
Ja Suomen pojat ne sanoivat, hyi hitto ku se on ruma ja ruma
Ja Suomen pojat ne sanoivat, hyi hitto ku se on ruma"

Eräällä toisella sivulla tuo minun mieleeni tullut pätkä oli taasen tässä muodossa: "Konstantinopolin portin päällä oli Turkin sulttaanin kuvaja Suomen pojaat ne sanoivat, hyi saakeli kuinka se on ruma." Lienee siis tuostakin veisusta monen monta versiota. Tiedä mistä se tuokin tuli mieleeni, varmaankin siitä, kun ajattelin kaikenlaisia vanhoja runoja, lausumia ja lauluja. Eivätkä ne kaikki suinkaan niin nättejä ole.

Lisäksi tuli mieleeni eräs sitaatti Aku Ankasta. "Kohtalo uhkaa hirmuisin, sillä ammuin nuolen ilmoihin ja albatrossia haavoitin."

Terveisiä flunssan kourista

Minulta voisi nyt kysyä juurikin näin: "Ooks sä vähän tyhmä?" Ja minä voisin vastata siihen juurikin näin: "Kai mä sit oon vähän tyhmä." Nimittäin jostain syystä uskon ihmeparantumiseen: Jonakin aamuna heräisin ylös, eikä flunssasta olisi enää muistoakaan! Mutta eihän se tietenkään niin käy, ja se ärsyttää aika tavalla. Yskäni on muuttanut muotoaan ontosta yskästä sellaiseen inhottavaan yskään, jossa limaa ei irtoa tippaakaan. Yskittää, mutta ei jotenkin saa yskityksi kunnolla, jos niin voi sanoa. Nokka on edelleen tukossa, hajuja en oikein tahdo haistaa, enkä kaikkea myöskään maista... Kurkku ei niinkään arista, mutta ääni on käheänä sekin, mikä myös ärsyttää entisestään.

Eilen illalla oloni oli todella, todella masentunut. Pessimistinen. Kyllästynyt. Ja vähän vaikka mitä. Kuvittelin keskustelun Miehen kanssa auttavan, mutta kävikin päinvastoin. Juttutuokio Miehen kanssa vain pahensi oloani ja alakuloisuuttani. Syytä en alakulooni Miehelle kuitenkaan kertonut. Vaikka se hädissään kyselikin, johtuuko minun oloni siitä. Minä sitten valehtelin kiltisti, että ei johdu, johon Mies totesi, että se on hyvä, koska "tässä vaiheessa" se on liian aikaista tms., ja että hän ei halua, että hänen takiaan otetaan stressiä mistään. Hymähdin, mitäpä siihen olisi voinut sanoa.

Nyt pitäisi kuulemma mennä syömään hernekeittoa, jospa minä jatkan tätä purkautumista sitten vähän myöhemmin.

EDIT. 22.30
Hernekeitot on syöty, käytetty koira illan viimeisellä lenkillä ja käyty suihkussakin. Hieman raivottu ja hermoiltu, laiteltu pari viestiä TJ:n kanssa, kirottu miehiä ja nyt juon sitten tässä toista kupillista kaakaota. Tyypillinen torstai siis, voisi kai sanoa. Tai en tiedä, moneen torstaihin en kai ole ollut näin alakuloinen ja maassa, nyt tuntuu vain, että kaikki lisää sitä entisestään. Lisäksi kaikki pikku asiatkin saavat minut hermostumaan, esimerkiksi nytkin se, että koirani kitisee tuolla lakkaamatta arvatenkin siksi, että kissa makoilee liian lähellä sen luuta. Sekä tietysti kaikki muukin.

Mies on juomassa näin torstain kunniaksi. Toisaalta kiitän Luojaani siitä, etten ole nyt siellä eikä minun täten tarvitse katsella eikä kuunnella sitä, mutta toisaalta minua ottaa aivoon, koska ehkä ennemmin kuitenkin olisin perillä siitä, mitä siellä baarissa tapahtuu. Miehen sanojen mukaan paikalla on vain minullekin kasvoiltaan tuttua porukkaa, eikä mitään sellaista, että tarvisi olla huolissaan. Niin se minulle vastasi, kun huomautin sillä selvästikin olevan naisseuraa siellä. Huokaisin, mutta en alkanut inttämään vastaankaan. Teki mieli sanoa, että itsepähän tiedät mitä teet, ja että mitäpä se minulle loppujen lopuksi kuuluukaan. Teki myös mieli sanoa, että olenhan se sitten vapaa minäkin tekemään mitä haluan, kun eihän meillä mitään varsinaista oikeaa suhdetta ole. Pahainen seksisuhde vain. Siinä ei kai ole käsittääkseni velvoitteita ketään kohtaan. Mutta tietenkään en sanonut mitään, möykky kurkussani kasvoi aina vain suuremmaksi. Mies halusi sitten lopettaa puhelun hetkeksi ja soitella vähän ajan päästä uudelleen. Tokaisin, että sitä saa odottaa tietty jonnekin hamaan tulevaisuuteen saakka. Mies lupaili, että kauaa ei tarvitse odottaa. En voinut hillitä itseäni, vaan tuumasin, että näkis vaan ja kuulis kolinaa. Tämän jälkeen löin tosi aikuismaisesti puhelimen kiinni. Tekisi sanoa, että luurin korvaan, mutta kun eihän kännykässä ole luuria, jota voisi sillä tavoin paiskata kenenkään korvaan silloin kun tykkää. Kotipuhelimet olivat sittenkin ehkä parempia.

Minä tuossa mietin, että minun pitäisi tehdä päätöksiä vähän vaikka minkä suhteen, mutta ensin pitäisi tietysti tietää, mitä minä haluan. Sen pohjaltahan sitä voi sitten tehdä rakentavia suunnitelmia tavoitteisiin pääsemiseksi. Jos ne toivomukset normaalin rajoissa pysyvät, niin mikäpä siinä on, etteivätkö ne toteutuisi ajan kanssa? Pitää vain kai olla tarpeeksi tarmokas. Tietysti päätökseni ja suunnitelmani liittyisivät kaikki ikään kuin parempaan suuntaan menemiseen, vaikka eihän tässä nyt mikään niin kamalan huonosti loppujen lopuksi ole. Ennen kaikkea kai toivoisin jonkinlaista parannusta tähän surkeaan ihmissuhde-elämääni tai miksi sitä nyt sitten ikinä pitäisikään kutsua - eihän tässä nimittäin minkäänlaisia varsinaisia ihmissuhteita olekaan. Saisi kyllä olla. Ja tämä meneillään oleva juttu, tämä meidän seksisuhteemme nimittäin (tai siis hänen, minä kun en ole mihinkään seksisuhteeseen alunperin ruvennutkaan, enkä myöskään sopinut olevani sellaisessa) varsinkin saisi olla aivan toisenlainen, tunnepohjainen. Jostain syystä sain lohtua siitä, että eräässä kirjassa keskeiselle henkilölle sanottiin ihmissuhdeongelmiin suunnilleen, että kun siihenkin tunteeseen ja asiaan tarvitaan kaksi, parisuhdetta kun ei voi kukaan yksinään pyörittää. Alanko siis pikku hiljaa hyväksyä tilannettani? Tuskinpa, sehän tuntuu ketuttavan minua päivä päivältä entistä enemmän. Mutta ehkä sekin ajan kanssa siitä. Tai ehkä asioille vielä löytyy jokin ratkaisu, en tiedä.

Vaan asiaan; mitä minä sitten oikein haluaisin elämältäni. Olen kyllä esittänyt itselleni tämän kysymyksen hyvin monta kertaa, ja olen myös vastannut siihen hyvin monta kertaa ja monin sanoin. En siis rupea nyt tarkalleen määrittelemään aivan kaikkea, mitä elämältäni haluaisin. Jos ajatellaan ihmissuhteita yleensä, voisin sanoa, että kaverisuhteita saisi olla enemmän. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi keksiä silloin tällöin jotain kivaa ja joille voisi vaikka kertoakin jotain. Ihmisiä, jotka eivät olisi matkojen päässä. Haluaisin myös ihan oikean parisuhteen. Tykkäämistä, joka kehittyisi sitten rakkaudeksi. Minun kuuluisi kai olla jo aika kyyninen rakkauden suhteen ja lakannut uskomasta siihen, mutta siltikään en ole. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, vaiko kenties molempia. Tietysti ajan myötä parisuhteeseen kuuluu minusta yhteisasuminen, kihlat ja ehkä jossain hamassa tulevaisuudessa avioliittokin. Muutama lapsi. Koulutusta olen aikeissa hankkia itselleni; en aio väitellä tohtoriksi, mutta aion kuitenkin hankkiutua jonkinlaiseen tavalliseen, mutta ihan hyvään ammattiin. Tarkoitus olisi myös joskus tehdä töitäkin, jahka niitä vain saisi. Harrastuksia saisi olla sekä liikunnallisia että musiikillisia, miksei myös muitakin. Niin, sellaisia tavallisia asioita vain minä haluaisin. Vaikein lienee toteuttaa nuo parisuhdejutut. Ainakin henkilön kanssa, jolla ei sellaiseen ole minkäänlaista haluakaan.

En ala nyt miettimään ratkaisua ongelmiini, sillä osa noista asioista on vähän kuin itsestäänkin selviä. Mietin niitä vaikka sitten huomenna. (Hei, tähän väliin on pakko todeta, etten enää olekaan niin kamalan alakuloinen, kuin aiemmin päivällä. Miehen juomaan menokaan ei ketuta ollenkaan samalla mitalla, kuin vielä jokin aika sitten. Taitaa se tämä kirjoittaminen auttaa, vaikka tänään sitä pohdiskelinkin - siis että onko tässä mitään taikaa. Kaipa tämä nyt kuitenkin jotain helpotusta tuo.) Kohta lähden lueskelemaan tästä Dostojevskin Idiootin 2. osaa, ellen sitten jätä sitä huomiseen muhimaan, ja aloittele Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaania. Katsotaanpas nyt.

Elämä on.

Olo ei ole hääppöinen. Viime yönä valvoin suunnitelmistani huolimatta johonkin puoli neljän - neljän seutuville. Ensin puhuin puhelimessa ja lueskelin. Aikaa kului myös yskiessä, aivastellessa ja niistäessä. Taisinpa jopa tiirailla televisiotakin siinä välillä. Mikä tietysti raskauttavinta - minua ei tuntunut väsyttävän ollenkaan. Siinä kai se perimmäinen syy on, miksi en sitten alkanutkaan nukkumaan niin aikaisin. Mieleni myös teki uppoutua kirjoihin, saada ne äkkiä luetuiksi - ja päästä sitten lainaamaan lisää. Laskeskelin tuossa, että jos tätä tahtia luen, voin hyvinkin päästä aika hyvään lukemaan tuossa syksyn tullen.

Tänään on kuulemma postitettu vastaukset kouluihin pääsystä. Osa porukasta on päässyt katsomaan tulokset netistä - minä en, koska en antanut lupaani nimen julkaisemiseen netissä. Odotan, mutta en tiedä, mitä loppujen lopuksi toivoisin. Totta kai haluaisin päästä kouluun, mutta jotenkin tuntuu, että en sittenkään ole tullut valituksi. Toisaalta mietin, miltä minusta tuntuisi opiskella Siellä. Kun tilanteeni nyt sen yhdenkin kanssa on mikä on - ei oikein minkäänlainen. Se kyllä haaveilee joistakin yhteisistä jutuista. Että jos päästäisiin jonnekin matkalle yhdessä. Ja jotain. Enhän minä voi olla pitämättä siitä, mutta kuitenkin minua kammoksuttaa jotenkin tämä meidän tilanteemme. Kuten sanottu, en halua olla kenenkään patja, vielä vähemmän sellaisen ihmisen, josta itse pidän. Tämä on sairasta, miksi mikään ei voi koskaan mennä hyvin?

TJ ilmoitti minulle olevansa masentunut. Osa syy siihen on kuulemma se, ettemme ole vieläkään tavanneet, mikä on tietysti minustakin ikävää. En sanonut siihen oikein mitään, koska tuntuu typerältä vakuutella, että kyllä me vielä nähdään. Vaikka kyllähän me varmasti vielä nähdäänkin, mikäs hätä meillä tässä, nuorilla ihmisillä. Matkustaminen edestakaisin kun on niin kallistakin, että minulla ei ihan oikeasti ole siihen varaa, vaikka kuinka tahtoisin. No kuitenkin, se puhui myös Juhannuksesta. Siitä, miten sekin ahdistaa. Kun kaikki muut ovat menossa juomaan ja ties mihin bilettämään, mutta itseä ei kiinnosta. Tunnehan on minulle suorastaan tuskallisen tuttu. Vaikuttaa, että kaikilla on suorastaan huikeita suunnitelmia ystäviensä ja rakkaidensa seurassa. Siis niin kuin pariskunnilla, kaveriporukoilla ja niin edelleen. Ne, joilla on pienempiä lapsia, ovat sitten melkeinpä kai niiden kanssa. Minäkin haluaisin mennä pitämään hauskaa, mutta juominenkaan ei kiinnosta. Ei oikein ole seuraakaan, kenen kanssa juoda. Isäni kanssa olen suunnitellut lähteväni Lappiin, ihan tuonne "oikeaan" Lappiin. Mikä on tietysti ihan hyvä idea, ja varmaan kannattavampaakin kuin juominen. En suinkaan väheksy isäni seuraa, mutta toki joskus toivoisin voivani lähteä jonnekin vastaavaan paikkaan vaikkapa seurustelukumppanini kanssa. Siis, jos minulla sellainen olisi.

Koska nythän minä en voi puhua oikein puolesta enkä vastaan. En edelleenkään tiedä, mitä minun pitäisi vastata, jos minulta kysyttäisiin, seurustelenko minä - tai olenko varattu. Vastaisin varmaan, että tavallaan, olen ja en. Sekin vain tuntuu uskomattoman typerältä vastaukselta. Haluaisin tietysti sanoa, että kyllä, kyllä minä seurustelen, ja kyllä, olen varattu. Mutta enhän minä niin voi sanoa - minullahan ei ole seurustelusuhdetta. Seksisuhde vain. Siispä voinkin suoraan sanoa, että tunnen itseni huoraksi, vaikkei minulle maksetakaan.

(Tähän väliin on pakko sanoa, että koko helvetin räkätaudissani on huonoin puoli se, että kun aivastuttaa niin turkasesti, eikä sitten saakaan aivastettua - se on todella ärsyttävää. Ja näin on käynyt tänäänkin ties kuinka monta kertaa...)

Minusta tuntuu, että minun pitäisi aukaista suuni, ja sanoa sille eräälle, miltä minusta tuntuu. Että minusta tuntuu ihan huoralta, vaikka kukaan ei sitä sanaa ole käyttänytkään. Mutta mitäpä minun puhumiseni ketään hyödyttäisi, se sanoisi kuitenkin vain, että eihän hän ole niin sanonut ja että minun pitää lakata ajattelemasta noin. Tai sitten se kysyisi, että kuka minulle on tuollaisia ajatuksia syöttänyt. Kun minä vastaisin, ettei kukaan, minä itse, niin se sanoisi, että itsehän me asiamme parhaiten tiedetään, eikä ne kuulu kellekään muulle. Okei, ei kuulukaan, mutta minä haluaisin silti seurustella. Ihan oikeasti. Ei minusta ole tällaisiin suhteisiin.

Olen tässä lisäillyt hiljalleen listaani kirjoja, joita olen jo lukenut, ja sitten niitä, jotka aion lukea. Hyvältä se lista tosiaan alkaa jo näyttämään, ties mitä minä kerkeän tässä tämän kesän aikana vielä lukea...

Mutta juu. Minä en ole puhunut näistä tunteistani kellekään. En edes parhaimmalle ystävälleni, joka sentään tietää minusta ihan kaiken. En tiedä, miksi. Tuntuu kurjalta myöntää, että kaikki ei kaiken tämän jälkeen ole vieläkään hyvin. Turhauttavaa. Tiedän, että ystäväni ei pitäisi kuulemastaan. Kai minäkin helpottuisin, jos puhuisin asiasta hänelle - ehkä puhunkin. Katsotaan nyt. Toistaiseksi tuntuu kuitenkin liian kipeältä välittää Miehen sanomia sanoja eteenpäin yhtään kenellekään, jotenkin nolottaakin. Vaikka Miehen kai se tässä pitäisi hävetä, kun se minua tällä tavalla kohtelee. Minua kai kuitenkin hävettää se, miten annan kohdella itseäni. En ymmärrä sitä itsekään. En vain saa tehtyä tästä loppua. Toivo elää minussa yhä - tietysti hyvä, ettei se ole vielä kuollut, koska sitten olisin varmaan aika kyyninen ja pessimistinen. Mutta pessimistihän minusta on hyvää vauhtia tulossa joka tapauksessa, joten liekö tuolla kuitenkaan niin paljon väliä.

Pohdiskelin tässä - tai siis olen pohdiskellut muutamaankin otteeseen - että en tajua tätä elämää. Jos itse yrittää jotain tosissaan, niin sitten joku muu - tai kaikki muut- asia/t vastustaa niin paljon, ettei mistään tule kerrassaan mitään. Olen myös huomannut, että olen kaivatuin silloin, kun olen poissa. Silloin olen arvostetuin, rakastetuin, kunnioitetuin... ja niin edelleen. Siis tässä minun ja Miehen jutussa. En tiedä sitten muuten. Kuitenkin minun arvostukseni, rakkaus minua kohtaan, kunnioitukseni ja kaikki muukin, katoaa sillä sekunnilla, kun Mies näkee minun tosiaan olevan paikan päällä. En tiedä, mistä se johtuu. Miehen pitäisi kuitenkin saada opetus. Sitä mieltä minä olen. En vain tiedä, millainen. Luulisi, että hänelle olisi ollut opetusta kylliksi minun poissaolossani, mutta ei - ja mikäs ihme se onkaan, kun ei se selvästikään minusta oikeasti välitäkään.

Olen havainnut aiemmin Miehessä erään piirteen. Se tuntuu pyrkivän elämässä eteenpäin vain ja ainoastaan nauttimalla. Mutta eihän elämä ole pelkkää nautintoa, jota Mies ei tunnu käsittävän. Se ei ymmärrä, että pyrkimällä nauttimaan elämästä se satuttaa myös muita. Minä en ole sille mikään arvokas asia, tunnun olevan vain pelinappula sen nautinnon laudalla. Se pelaa nautinnon peliä aikansa, kunnes saa asiansa siihen kuntoon, ettei enää tarvi minua. Niin kai se on. Näin minusta tuntuu, tuolta se näyttää ja kuulostaa. Ettei Mies varsinaisesti tarvi minua mihinkään. Sillä on ajatukset ihan toisessa naisessa. Se ei tule esiin koko ajan, mutta vähän väliä kuitenkin. Minä meinasin jo tässä yhtenä päivänä kivahtaa sille, että menisi sitten sen luo. Mutta ehei, minähän olin kiltisti hiljaa ja häpesin. Vaikka en tiedä, mitä. Omaa saamattomuuttani kai. Sitä, miksi en saanut suutani auki. Miksi en lähtenyt kiitämään paikan päältä. Miksi en sanonut Miehelle, että painuu niin pitkälle, kuin pippuri kasvaa.

En tiedä, mitä minun oikein pitäisi tehdä. Ainakaan minun ei pitäisi kertaakaan kuunnella sitä, kun se alkaa suunnittelemaan jotain juttuja meidän varallemme. Nehän eivät kuitenkaan ole toteutumassa vielä pitkään aikaan. Voi olla, että Mies jotain haluaakin sisimmässään, mutta ei vain uskalla toteuttaa suunnitelmiaan. Tai saa aikaiseksi. En tiedä, kummasta on kyse - pelosta vai saamattomuudesta.

No, nyt se jo soitti minulle. Lähden koirani kanssa pihalle, ja jatkan näitä mietteitäni vähän myöhemmin.

Mietteitä

Pikku paniikki meinasi iskeä äskettäin, kun en onnistunut kirjautumaan tänne blogiini millään. Viime kirjautumisestani onkin jonkin verran aikaa, kirjoittaminen on nyt jäänyt vähemmälle. Kuin taikaiskusta muistin sitten tietoni, ja onnistuin onneksi pääsemään kirjoittelemaan blogiini jälleen kerran.

Ensiksi haluan kertoa, että tällä hetkellä kurkkuni on kipeä ja oloni muutenkin flunssainen. Kuumetta ei liene, mutta kurkkua polttelee sitäkin ikävämmin. Ties mikä tässä oikein on, tuskinpa mitään vakavaa. Huomenna voisi mahdollisesti tietysti mennä mittauttamaan tulehdusarvonsa, vähän niin kuin kaiken varalta. Tänään sain apteekista kurkkutabletteja ja lisää buranaa, toivottavasti ne auttavat edes vähän.

Toiseksi haluan kertoa, että minun ja sen erään "suhde" on todellakin lopultakin ohi. Emme ole kuulleet toisistamme mitään nyt hetkeen, eikä kyllä ole ikäväkään. Voin nyt vaikuttaa tunteettomalta tai kylmältä ihmiseltä, mutta täytyy nyt ihan totta myöntää, että koko hommassa ei ollut kovin paljon tunteita pelissä - ainakaan minulla - ja kaikki kävi melkoisen kivuttomasti. Ainut mikä hieman harmitti, oli se, ettei vastapuoli osannut kertoa rehellisesti omista fiiliksistään. Arvailemalla ei jaksa kovin pitkään mennä eteenpäin. Mutta, life goes on.

Kolmanneksi voinen kertoa, että olen vihdoin ja viimein suostunut tapaamaan ihmisen, joka on kolmisen kuukautta ruikuttanut, pyytänyt ja anellut minua tulemaan Sinne. Siirsin lähtöä päivällä, mutta menin kuitenkin. Odotin aika paljon, mutta valitettavasti sainkin pettyä. Nyt en oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella. Viisainta varmaan, etten ajattelisi mitään, mutta kuinkas sitä niinkään voi toimia...? Koko sen ajan, kun olen ollut täällä, on tämä henkilö ruikuttanut minulle miettineensä asioita kovasti ja haluavansa minun kanssani jotain vakavaa ja pysyvää. Perjantaina päivällä ja alkuillasta meininki oli vielä sellainen, lauantaiaamuna sen sijaan sain kuulla jotain aivan muuta, ja lauantaina päivällähän tämä ihminen sitten ilmoitti, että haluaa pitää vielä toistaiseksi tämän meidän juttumme seksisuhteena. Kivahdin, että "Pidä kuule sitten keskenäsi". Viimeisistä päivistä menikin sitten ihan kivasti maku.

Ja nyt tänne tultuani en tiedä, mitä minun oikein pitäisi tehdä tai ajatella. Koko ihmisestä. Tympii, että se aina syö sanansa. Se tarvii minua silloin, kun olen poissa. Mutta sitten kun olen paikan päällä, en ole sille mikään. Ainakaan mikään sellainen, mikä haluaisin olla. Joten ehkä se on sitten parempi, että olen vain täällä, enkä ota siihen yhteyttä. Ottakoon sekin ihan itse yhteyttä, jos niin tuntee. Totta kai minun tekisi mieli soittaa sille, nytkin, mutta en vain viitsi. Tuntuu typerältä, että minun pitää olla se, jolla on nämä langat jatkuvasti käsissään. Lankoja käsiini kaipaisin kyllä, mutta hieman toisenlaisia. Minä kun haluaisin jo pikkuhiljaa ajatella jotain hieman vakavampaakin, enkä tätä turkasen leikkimistä. Sanoinkin sen hänelle. Siis että en jaksa leikkiä, ja että minusta aikuisen ihmisen pitää tietää, mitä haluaa. Hän totesi siihen, että hän ei tiedä. Sanoi kuitenkin tykkäävänsä minusta ja haluavansa olla minun kanssani. Hän ei vain halua tehdä vielä mitään isoja päätöksiä. Tuhahdin, ettei tässä ole kukaan mistään kuolemanvakavuudesta puhunutkaan.

Tilanne on siis samanlainen, kuin aina ennenkin. Mikään asia ei etene millään tavalla, eteenpäin ei pääse... Minun pitäisi kaiketi kiittää siitä, mitä annetaan ja tyytyä osaani, mutta hei: Minä en halua olla kenenkään patja. Minua ei ole luotu seksisuhteisiin. Tai siis, suhteisiin, jotka perustuvat seksiin. Minä kun olen tunteellinen ihminen. Ihminen, joka tuntee suuriakin tunteita. Ei välttämättä helposti, mutta tuntee kuitenkin. En minä kykene täysin kylmään toimintaan. Niin, että jos olisin tiennyt alunperin kyseisen henkilön haluavan kanssani pelkästään seksisuhteen, niin olisin varmaan lähtenyt samantien paikan päältä lätkimään, enkä olisi vilkaissutkaan taakseni. Mutta kun ei. Turha väittää, että aikuiset ihmiset osaisivat puhua suoraan. Ainakaan minun tapauksessani miehet. Pitäisi varmaan ruveta miettimään vakavasti jotain luostariin siirtymistä, naisiin vaihtamista, tai muuten vain jotain niin tiukkaa selibaattia ja elämää, että siihen ei miehet mahdu. Tuntuu, että tulen vain loukatuksi koko ajan.

Tänään palautin kirjoja, ja lainasin uusia. Lainasin Charlotte Brontën kirjan (Kotiopettajattaren romaani), sekä kaksi Laila Hietamiehen kirjaa. Laatokka- sarjasta on yksi kirja lukematta, sen luultavimmin aloitan vielä tänään. Sen jälkeen on vuorossa Dostojevskin Idiootin 2. osa, jonka jälkeen voin sitten siirtyä niihin uusiin lainaamiini kirjoihin. Sain juuri luetuksi Eve Hietamiehen "Niin paljon kuuluu rakkauteen", ja olen kuumeisesti yrittänyt miettiä, eikö kirjaan ole saatavilla jatko-osaa. Ilmeisestikään ei, valitettavasti. Jatkoa kaivattaisiin.

Tästä päivästä

Kuten sanottu, en herännyt taaskaan niin aikaisin, kuin olisi pitänyt, mutta toivoani en kuitenkaan menettänyt. Lähdin melkeinpä heti koneelta noustuani sille pitkälle lenkille, joka on peräti 12 kilometriä pitkä. Eilinen pyöräily kyllä tuntui sikäli, että kolmen kilometrin jälkeen jalat tuntuivat menevän hapoille. Jatkoin kuitenkin lenkin urheasti loppuun saakka, eikä ne hapotkaan sitten niin tuntuneet jylläävän, kun sitä lenkkeilyä vain jatkoi. Matkalla nautin taas sitten kauniista hevosista laitumella, lintujen laulusta ja hyvästä ilmasta. Niin - uumoilin tulevan sadetta, mutta eipä se sitten satanutkaan, tuli aivan uskomattoman hyvä ja lämmin ilma. Oikein nautinnollinen sää ulkoiluun nähden. :-) Viimeisimmät metrit sujuivat ehkä vähän hitaammin, kuin lenkin alussa, mutta sujuivatpa kuitenkin. Koira kulki luonnollisesti koko ajan mukanani, joten sekin sai siinä samalla aivan riittävästi raitista ilmaa. :-D

Lenkin jälkeen alkoi sitten vetää suoni aivan mielettömästi jalasta, mutta aivan omituisesta paikasta. Ikään kuin jalkapohjasta, mutta tuolta sivusta ja sisimmäiseltä puolelta. Suoni tuntui vetävän tosi kauan aikaa, ja jalka tuntui kipeältä. Koetin sitä suonenvetoa jollakin paikata, mutta eipä se oikein onnistunut. Edelleen samassa kohdassa tuntuu kipua, ja tuntuu vieläkin siltä, kuin jalka olisi siitä kohden jotenkin jumissa, tai kuin suoni vieläkin jollakin tavoin siitä kohtaa vetäisi. Mikä ei kuitenkaan liene mahdollista, siis se suonenveto? Ei kai se suonikaan nyt varsinaisesti voi vetää montaa tuntia putkeen, heh. :-D Isäni perusteli tätä suonenvetoa liian vähällä suolalla, liian vähällä juomalla ja liian vähällä syönnillä. Ja myös sillä, että liikkuu paljon. Ihan pätevät syyt, huomenna täytyy ehdottomasti tankata ihan kunnolla, ennen kuin lähden lenkille.

Tänään oli tarkoituksena tehdä myös se pyörälenkki, mutta ikävä kyllä, en saanutkaan sitä aikaiseksi suunnitelmieni mukaan. Sen sijaan eksyin kirjastoon, tarkoituksenani lainata yksi kirja - lainasinkin kolme. Lukemaan en ole myöskään vielä oikein ehtinyt, sillä aika on rientänyt myöskin koneen ääressä. (Lainaamistani kirjoista sen verran, että lainasin sen yhden puuttuvan osan Laatokka- sarjasta, eli siis Laila Hietamiestä. Yksi kirja Eve Hietamieheltä, eli "Niin paljon kuuluu rakkauteen", sekä Fjodor Dostojevskin Idiootti, osa 2. Siinäpä sitä sitten onkin taas lukemista vähäksi aikaa.) Huomenna kuitenkin lähden aikaisin aamulla poljeskelemaan pyörällä ja otan pyörälenkillekin hieman juomaa mukaan noin kaiken varalta. Pyörälenkiltä tultuani lepäilen hieman, ja lähden sitten tekemään varteenotettavan mittaisen lenkin koirani kanssa. Sen jälkeen ohjelmistossa on kaupoissa kiertelyä, tiedä mitä mukavaa sieltä vielä löytää, kun etsii. Vai mitä. ;-) Tuli nyt tässä samalla sitten mieleeni, että näin tänään sattumalta eräässä lehdessä kuvan kenkäkokoelmasta, tai siis osasta siitä. Aloin välittömästi himoita punaisia korkkareita itselleni. Nehän minun pitääkin jollain keinolla hankkia, pitääkin mennä huomenna kantapaikkaani katselemaan, mitä sieltä löytyisi sopivaan hintaan. ;-)

Olen tietysti jutellut M:n kanssa tänään, mutta aluksi kerron TJ:stä. Se on ruukannut soittaa minulle kerran päivässä, ja jutellut niitä näitä. Minä olen kertonut sille oman päiväni kuulumisia ja tekemisiä, ja se oman päivänsä. Se on nyt aika kaukana minusta erään työprojektin takia, mutta tarkoituksemme olisi nähdä perjantaina. Minä tässä olen kuitenkin hieman pessimistinen sen suhteen, menenkö sittenkään torstaina - tai edes perjantaina - "Sinne", koska viikonlopuksi on luvattu vesisadetta. Minua tympii pelkkä ajatuskin, ja mieleeni juolahtikin, että minun on huomenna ilmoitettava jokaiselle osapuolelle, että olen menossa vasta seuraavana viikonloppuna. Mieluiten sitä kuitenkin menisi silloin, kun on hyvät ilmat. Voisi olla ulkona, ei tarvitsisi istua sisällä... TJ vaikuttaa edelleen varsin mukavalta ja tavalliselta ihmiseltä. Kukapa sen tietää, vaikka meille syntyisikin oikein vuosisadan rakkaustarina, se jää nähtäväksi. TJ ainakin suunnittelee kaikenlaista kovasti ja haaveilee, mikä voisi olla mukavaa. Niinhän se kuuluisi ollakin, eikä koko ajan vain sellaista päivä kerrallaan- meininkiä. Päivä toki pitääkin ottaa kerrallaan, mutta myös jonkinlainen varmuus tulevaisuudesta on mukavaa. Ettei tarvitse miettiä, että onko minulla tuota kumppania enää huomenna. No, mutta se TJ:stä, kun oikeastaan sen enempää kerrottavaa minulla ei hänestä ole. Tai olisi tietenkin paljon sellaisia perustietoja, joita en kuitenkaan syystä tai toisesta laita tänne.

Siirtykäämme sitten M:ään. Se joi monta päivää - en tiedä tarkalleen, kuinka monta, ja on jo toipunut krapulasta. Se kuitenkin kertoi, että sillä on edelleen hieman kätevä olo, niin kuin varmasti onkin. Miksikäs se ei tuntuisi hieman huteralta, jos kerran on kitannut viinaa monta päivää. Tänään se kuitenkin oli jo suurin piirtein toipunut koko krapulastaan, ja touhuili kotonaan kaikenlaista. Siivoili, tiskaili, pesi pyykkiä. Se jutteli, miten se aikoo lopettaa koko juomistouhun. Tai että jos juo, niin sitten juo vain kerran kuukaudessa, ja silloinkin vain yhtenä iltana. Enhän minä voinut siihen muuta hymähtää, kuin että hyvähän se on, jos asia noin menee. Mietin kuitenkin mielessäni, että tokko se ihan noin vain käy, ellei ihmisellä ole huikeaa tahdonvoimaa. Mutta mietin myös samalla, että eihän se mikään mahdottomuuskaan ole, jos sitä tahdonvoimaa tosiaan löytyy. Samalla M lupasi lopettaa erään toisenkin, loppujen lopuksi viinaan verraten aika harmittoman jutun, josta en nyt kuitenkaan mainitse tässä. Tänään sen luokse meni kuitenkin kaveri (joka on siellä edelleen) jonka tiedän saattavan houkutella M:n pahoille teille. En tietenkään voi sanoa, että niin tapahtuu, mutta pahinta pelkään. M soitti juuri hetki sitten, ja sanoi soittavansa minulle noin puolen tunnin päästä. En ymmärrä, miksi se ei voi kaverinsa läsnäollessa puhua minun kanssani. Siis en tietenkään tarkoita, että pitäisi tunti tai edes minuuttikaan kaupalla olla puhelimessa, mutta voisihan sitä muutaman sanan vaihtaa. Kun se kuitenkin vaatii minuakin vastailemaan puhelimeeni minkä ehdin, ja sitten ihmettelee, kun en vastaa. Vaikka toki minullakin on tilanteita, jolloin puhelimessa puhuminen ei edes ole sopivaa. Tuosta olenkin sille jonkun kerran riidellyt; tuntuu, ettei se ymmärrä minun laitaani ollenkaan. Riidat tuosta aiheesta eivät ole kylläkään aivan ajankohtaisia, vaan ne on riidelty paljon aikaisemmin. Me emme ole itse asiassa riidelleet M:n kanssa moneen päivään, koska olen pitänyt itseni mahdollisimman hyväntuulisena. :-D

Mutta se siitä, nyt lukemaan.

Enpä herännyt taaskaan!

Pitihän se tietenkin arvata, että taaskaan en heräisi siihen aikaan, kun olen kelloni laittanut soimaan. Ihme ja kumma. En tajua, miten minulla ei myöskään ole mitään muistikuvia siitä, että otan kännykän käteeni ja painan herätyksen pois. Ehkä se sitten on soinut aikansa ja loppunut vihdoin ja viimein. Ikävää, mutta totta. Taas on puoli päivää tärvääntynyt nukkumiseen, vaikka olin totta kai väsynytkin eilisistä "koitoksista" ja tarvitsinkin ehdottomasti unta. Mutta silti, jotenkin harmittaa, kun tämä menee joka ikinen aamu tähän.

Katselin tuossa erään ystäväni hääkuvia. Vitsit, että olisikin mahtavaa joskus maailmassa päästä itsekin naimisiin, vaikka mitään törsäileviä satuhäitä ei järjestettäisikään. Mutta eipä nyt mietitä häitä, kun ei ole vakituista seurustelukumppaniakaan.

Tästä pitäisi sitten alkaa pikkuhiljaa valumaan sille pitkälle kävelylenkille koiran kanssa, jotta se saa tyhjennettyä rakkonsa ja muutenkin saa liikuntaa. Liikunnan tarpeessa lienen itsekin yön jäljiltä, kunhan ei vain alkaisi sataa. Tuosta ilmasta ei nimittäin tiedä. Illalla sain muuten luettua loppuun sen Dostojevskin Idiootti 1:n, tänään suunnitelmissani olisi mennä kirjastoon ja palauttaa noista kirjoista kaikki, paitsi kaksi,... Koetan lainata noiden Hietamiesten kirjojen väliin sen yhden puuttuvan teoksen, jos se nyt kirjastossa paikalla on. Pitää vain odotella isukkia töistä kotiin, että saan lainata kirjastokorttia.

En muuten tajua, missä vaiheessa minä oikein aion lukea, jos kerran torstaina olen menossa Sinne? Siellä lukemiset jää, takaan sen. En muutenkaan oikein tiedä, mitä tekisin M:n suhteen. Minun pitäisi kyllä nähdä se, mutta en todellakaan haluaisi viettää aikaa minun luonani. Koska siinä on sitten se pelko, että perjantaiset suunnitelmat TJ:n kanssa menevät täysin myttyyn, ja sehän on sitten pettymys sekä minulle että hänelle. Tätä kun on niin odotettu. M kuitenkin on myös nähtävä, sillä jollen näe, sekin taitaa olla pettymys meille molemmille osapuolille. Ehkä minun pitäisi nähdä M nimenomaan hänen luonaan, jolloin voisin sujuvasti lähteä sieltä sitten kun itse lystään. Vedoten johonkin.

Nyt on kai kuitenkin heräteltävä koirani, joka onnellisesti tuhisee tuolla sängyn alla, ja tosiaan lähdettävä sinne lenkille. En tiedä, lähdenkö sille oikein pitkälle lenkille - ilma nimittäin näyttää siltä, että tiedä, vaikka tuo sataisi. Mutta jonkinlaisen lenkin kuitenkin teen. Raportoin sitten lisää myöhemmin.

Päivän uusimmat juorut

Eilen illalla Elämäni Rakkaus taas kerran soitti. Juttelimme niitä näitä, tunnelma oli hieman haikea. Tuntui, että paljon jäi sanomatta, mutta sainpahan sentään suutani hieman auki. Sain sanottua edes jotain, mitä silloin sydämelläni oli. Se helpotti, ainakin hieman. Tuntuu vain, että meidän olisi ehdottomasti nähtävä jossain vaiheessa ja puhuttava paikan päällä, ilman sivullisia korvia. Vain niin asiat voivat edetä johonkin suuntaan. En tarkoita välttämättä meidän rakkaustarinaamme, vaan meidän molempien elämäämme. Minä en ainakaan pysty menemään eteenpäin kunnolla ennen kuin olen selvittänyt hänen kanssaan asiat kunnolla. Toisaalta, pystyisinkö sitten menemään eteenpäin kunnolla muutenkaan - no, en oikein tiedä siitäkään. Tuntuu, että pääsisin todella kunnolla eteenpäin vain kyseisen ihmisen kanssa. Mutta jollei se ole mahdollista, niin täytyy tietysti ottaa se niin sanottu toisiksi paras. Joka tapauksessa kyseisen ihmisen ansiosta tuli valvottua peräti noin puoli viiteen saakka aamulla, enkä siksi ollutkaan kovin skarppina saatika pystyssä siihen aikaan, kuin alunperin suunnittelin. Harmitti, mutta minkäs teet. Pakkohan se on joskus nukkuakin. Muuten sitä ei ainakaan jaksa tehdä yhtään mitään.

Saatuani itseni ylös otin hetimmiten asiakseni siivoilun; imuroin ja pesin asunnon lattiat. Sen jälkeen lähdin koiran kanssa lenkille, jota se jo malttamattomana odottelikin. Kävelimme jotain seitsemisen kilsaa, mikä oli ihan kiitettävästi. Matkalla pysähdyin taas juottamaan koiraa eräälle joelle, ja matkan aikana näin sen saman sievän varsan, jonka eilenkin. Näytti tilalla olevan toinenkin varsa, ellei se sitten ollut poni - en nähnyt oikein tarkasti. Ainakin yksi ponikin kuitenkin oli. Huomenna meinasin, että otan kameran päivällä mukaan. Räpsin sitten kesäisempiä kuvia koirastani ja samalla siitä varsasta, mikäli vain saan onnistumaan sen. On nimittäin niin kaunista katsottavaa. Heh. :-) Saatanpa sitten laittaa tänne blogiinkin muutaman kuvan näistä kauniista näyistä. ;-)

Pyörän renkaiden täyttämisestä oli se hyöty, että lähdin kuin lähdinkin tänään sille puhumalleni pyörälenkille. Ajattelin aluksi, että voihan sitä lyhyemmänkin matkan polkea, mutta poljin sittenkin sen parikymmentä kilometriä. Parempi olokin minulla on. Tai siis veikkaan, että mielialani olisi paljon huonompi, jos olisin polkenut vain jonkun minun mielestäni "mitättömän" matkan. Ihan hyvin minä jaksoin polkea, toki se jalkoihin otti ylämäissä ja sen sellaisissa. Kun pysähdyin, jalat tuntuivat jäykiltä. Niin kai käy, kun pitkästä aikaa pyöräilee pitempää matkaa. Huomenna saattaa särkeä, mutta valitellaan sitä sitten kun asia on ajankohtainen. :-D Kaipa ne jalatkin siitä kuitenkin tottuvat, koska huomenna nimittäin aion vetää samanmittaisen lenkin uudelleen juuri edellämainitun vuoksi. Siis että jalat tosiaankin tottuvat.

Tänään pitäisi vielä jonkunlaisen lenkki koiran kanssa tehdä, mutta kovin pitkää siitä ei varmaankaan tule. Luulen, että lyhyempi riittää ainakin minulle itselleni. Koiranihan tietysti olisi mielissään, jos kävelisin sen kanssa pidempäänkin. Pitää nyt kuitenkin ajatella lähinnä sitä, mikä nyt on niin sanotusti tarpeen. Kunhan koira saa haistella ja nuuskia ja tehdä tarpeensa, niin se riittää nyt tältä erää. Ehkä se olisi aina parempi, jos kävelisi pidempään, mutta nyt tuntuu laiskottavan. Tekisi mieli sanoa jollekin muulle, että jos joku muu voisi lähteä koiran kanssa ulos. Mutta eihän se niin mene, minun se on kuitenkin mentävä. Eli kohta siis nokka kohti samoja katuja, kuin tähänkin saakka. ;-D Saattaahan olla, että lenkillä ollessani innostunkin sitten kävelemään hieman pidempään, kuin mitä tällä hetkellä suunnittelen. Niinhän monesti käy. Mitään älytöntä repäisyä en nyt lähde tekemään, enkä missään nimessä sitä 12 kilsan lenkkiä. Muutenhan minä olen niin poikki huomenna, etten jaksa tehdä mitään.

Kaverini, tuttuni ja sukulaiseni ovat huomanneet minun liikuntaintoni. Kysellään, mikä ihmeen liikuntakärpänen minuun on purrut, minusta kun on näyttänyt sukeutuvan suorastaan himolenkkeilijä. :-D No, tottahan se on. Mietin tässä, että jos oikein hyvään kuntoon pitkällisen harjoittelun tuloksena pääsisin, voisin joskus miettiä sitä maratonin juoksemista. Sehän olisi hienoa, silloin ainakin tietäisi, että no perhana, onhan mulla kuntoa. :-D Mutta katsotaan sitä sitten joskus. Nyt on tarkoituksena vain kunnon nostaminen ja enemmän liikkuminen. Ja sitähän tämä nimenomaan on ollutkin, lenkit on pidentyneet huomattavasti, mikä on pelkästään hyvä asia. (Paitsi, että minulla on rakko varpaassa...) Niihin kommentteihin ja kyselyihin olen sitten vain vastannut, että niin kai minusta on sitten tullut - siis himolenkkeilijä - ja että niin kai se liikuntakärpänen on sitten totaalisesti purrut. :-D Mutta mukavaahan tämä on; siis liikkuminen - etenkin kauniilla säällä! Viikonloppuna taitaa muuten jäädä liikkumiset vähän vähemmälle, sillä lähden pyörähtämään hieman pohjoisemmassa. Näen TJ:n, sekä M:n, jolle olen mielessäni antanut uuden mahdollisuuden. Se, jota aiemmin kutsuin Häneksi, ei ole enää ottanut mitään yhteyttä - tuskin ottaakaan. Mutta ei kyllä ole ikäväkään, kunhan nyt tuli vain mieleen tässä näitä muita kelaillessani. :-D Liikkumisestani kuitenkin puheenollen toivon, että kesä riittää siihen, että olen syksyllä paremmassa kunnossa, kuin aloittaessani. Syksy on päämääränä nimenomaan siksi, että syksyllä kun se opiskelu alkaa joka tapauksessa. Jos minulla on liikuntaa, en todellakaan halua keikkua missään juoksujonon häntäpäässä pelkästään siksi, että minulla on niin huono kunto, etten jaksa tehdä kerrassaan mitään. Muutenkin kaikki käy paremmin, jos peruskunto on parempi. Syksyllä kaikenlaista lenkkeilyä ja pyöräilyä harrastan myös, siihen saakka, että tulee niin kamalat kelit, ettei sitä voi enää tehdä. Sitten alkaakin kuntosalitreenin vuoro. Siellä sitten poljetaan kuntopyörällä, juostaan matolla, ja mitä lie. Käydään varmaan niissä ryhmätreeneissäkin, pitää sitten vain katsoa tarkoituksiani vastaava kuntosali. ;-D

Huomisesta vielä:
Neljän maissa menen hakemaan mummoni ja sen matot, ja menemme yhdessä mattopesulaan. Sitä ennen tietysti syön. Huomenna minun on vähän niin kuin pakko herätä aamulla aikaisin, mikäli mielin tehdä useamman pitemmän pyrähdyksen. Ei siis muuta kuin kello rohkeasti soimaan. Ja jos nyt jostain syystä alkaa näyttää siltä, että koko yö menee valvomiseksi, niin valvon sitten seuraavankin päivän. Aivan varmasti se uni sitten viimeistään seuraavan päivän iltana koittaa. :-D Toivon tietysti, ettei noin käy, mutta kun tässä nyt olisi tätä tekemistä niin runsaasti, niin voi olla, että unetkin sitten jää vähemmälle. Mutta jos niin käy, niin lepään sitten senkin edestä sitten jossain vaiheessa. Mutta siis tiivistettynä huomisen kuntoiluohjelma, joka ei todellakaan nyt tule missään järjestyksessä. (Järjestys selviää huomenna, mutta listailen näitä nyt vain sillä tavoin, kun mieleeni tulee.)
* 20 km pyöräilylenkki, eli siis se sama, kuin tänäänkin.
* 12 km kävelylenkki x 2
* ~6 km kävelylenkki
(Luultavimmin koira on mukanani ainakin kahdella näistä edellä mainituista lenkeistä, mutta pyöräilylenkille en sitä ota mukaan. Vaikka se varmasti saisikin energiaansa hienosti kulutettua siinä samalla, kuin minä ajan. En ole kuitenkaan koskaan ajanut pyörällä samalla, kun koira on ollut mukana, ja pelkään, että se vetää minut kumoon. Ehkäpä sitäkin alan tässä joku päivä harjoittelemaan.)

Nyt kuitenkin iltalenkille mars!

Kesän aikana luetut kirjat

Kerään tähän nyt luettelon kesän aikana luetuista kirjoista; siis niistä, joita olen tähän mennessä lukenut ja joita jatkossa tulen lukemaan nyt kesän aikana. Tämä kirjoitus päivittyy siis jatkuvasti, sitä ei sovi minunkaan unohtaa. Suluissa olevat kirjat ovat niitä, joita en vielä ole lukenut. Lista kasvaa toivoakseni aina parin päivän välein. ;-)

Laila Hietamies: Pilvissä taivaan laiva
Laila Hietamies: Maan kämmenellä
Laila Hietamies : Valamon yksinäinen
Laila Hietamies: Jäiden soitto
Laila Hietamies: Valkeat yöt
Laila Hietamies: Valoa kohti

Laila Hietamies: Mäeltä näkyy toinen mäki
Laila Hietamies: Maa suuri ja avara
(Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat)
(Laila Hietamies: Vierailla poluilla, oudoilla ovilla)

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Eve Hietamies: Niin paljon kuuluu rakkauteen
Eve Hietamies: Äitienpäivätyttö
(Eve Hietamies: Puolinainen)

Irmeli Castrén: Tuliportaat

Riikka Pulkkinen: Raja

Heikki Hietamies: Sydän toivoa täynnä

Henning Mankell: Wallander

Fjodor Dostojevski: Idiootti 1
(Fjodor Dostojevski: Idiootti 2)
(Fjodor Dostojevski: Idiootti 3)

(Fjodor Dostojevski: Rikos ja Rangaistus)

(Leo Tolstoi: Anna Karenina)
(Leo Tolstoi: Sota ja Rauha)

(Nikolai Gogol: Kuolleet sielut)

(Jane Austen: Ylpeys ja Ennakkoluulo)
(Jane Austen: Järki ja tunteet)

(Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen)

(Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla)

(Victor Hugo: Kurjat)

(Franz Kafka: Oikeusjuttu)

(Maksim Gorkin tuotantoa)

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata
Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Torey Hayden: Auringonkukkametsä
Torey Hayden: Sähkökissa

(Said, Kurban: Ali ja Nino)
(Pakkanen, Outi: Rakkaudesta kuolemaan)
(Fotonoff, Kati-Claudia: Suonkylän poluilta; kolttasaamelaisia tarinoita)
(Fotonoff, K-C: Vanha Jäkäläpää)
(Aaveriekkuja, lappilaisia mystisiä tarinoita ja kummituksia)

Kotikatu- kirja, osa 1
Kotikatu- kirja, osa 2
Kotikatu- kirja, osa 3
Kotikatu- kirja, osa 4
Kotikatu- kirja, osa 5
Kotikatu- kirja, osa 6
Kotikatu- kirja, osa 7
Kotikatu- kirja, osa 8

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
(Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen)

[Iivari, Annakaisa – Juhannus italialaiseen tapaan
Rask, Regina – Ei millään pahalla
Vuorinen, Juha – Painajainen piparitalossa
Lehtinen, Tuija – Kolme miestä netissä
Snellman, Anja – Parvekejumalat]

Sophie Kinsella - Salaisuuksia ilmassa
(Sophie Kinsella - Himoshoppaajan sisko)

Sunnuntain saldo

No niin, tämä päivähän alkaakin sitten olla pulkassa ihan näillä minuuteilla. Kunhan nyt tulin kirjoittelemaan tänne vielä muutaman rivin, ennen kuin painun pesulle, otan puhelun M:lle, lueskelen ja alan nukkumaan.

Lenkkeilyn kannalta tämä päivä on ainakin sujunut hyvin. Aluksi nimittäin kävelin noin viitisen kilometriä, ja nyt illasta sitten peräti 12,5 kilsaa. Mitäs ne yhteensä tekevätkään? Peräti 17,5 kilsaa, ei se nyt ihan huonosti yhdelle päivälle ole. Minua nimittäin tympii tuo lyhyemmillä lenkeillä käyminen, tunnen saavani jotain ihmeellistä tyydytystä käydessäni pidemmällä lenkillä. Kuten nyt taas tänään havaitsin. :-D Tiedä häntä sitten mistä se johtuu, mutta vasta nyt tunnen olevani tyytyväinen. Aiemmat lenkkinihän ovat olleet kuitenkin reilusti lyhyempiä, tai en kait minä ainakaan tuota 17,5 kilsaa ole päivittäin kävellyt. :-D Vaan hyvin minä jaksoin tämän viimeisimmän lenkin vetää. Luultavasti uni tulee tänään ihan mukavasti.

Ekalle lenkille lähtiessäni oli hyvä ilma. Linnut lauloivat ja nautin säästä. Ajattelin ensin pysähtyväni juottamaan koiraa yhdelle joelle, mutta en sitten viitsinytkään, koska siihen kohdalle oli menossa parhaillaan kalastajia. Käppäilin sitten eteenpäin. Matkalla näin muuten aivan ihanan varsan, jota minä nimitän hontelojalaksi. Se seisoikin vielä vähän hontelosti, kuten varsat yleensäkin. Oli se vain nätti.

Toinen lenkkini kesti aika kauan, mutta huomennahan tiedänkin sitten pitää vähän kovempaa vauhtia päällä, jos suinkin pystyn. Koira tuntui haraavan vastaan varsin mallikkaasti, joten ehkä sekin omalta osaltaan hidasti lenkkiäni. Olenkin huomannut, että ilman koiraa selviydyn lenkiltä noin puolta tuntia ennemmin, kuin koiran kanssa. Tuleeko sitä sitten vain käveltyä hitaammin, koska koiran kanssa pitää pysähdellä ja sen pitää antaa nuuskia jonkin verran...? No, en tiedä. Lenkki ku lenkki, sanon minä.

Huomennahan saattaa tietysti olla jokseenkin väsynyt, mutta kello on silti soimassa, ja aion vakaasti lähteä pyöräilemään pitkän lenkin heti aamusta, kun kerran pyöräkin on laitettu kuntoon. Tarkoitus olisi polkea parisenkymmentä kilometriä, tuskinpa tuo mikään mahdottomuus on. Onhan se mennyt ennenkin, miksipä ei siis nytkin. Mitä enemmän liikun, sitä parempaan kuntoonhan minä tulen, eikö vain. Luulisi tuon mittaisilla lenkeillä jo olevan jotain vaikutusta kuntoon ja paljon muuhunkin. Heh.

Mutta nyt sinne pesulle.

Niin arvaamatta tuuli kääntyy

Vaikka tässä ei olekaan mennyt useampaa päivää viimeisimmästä kirjoituksesta tähän kirjoitukseen, niin täytyy sanoa, että kyllä on taas tuulet kääntyneet minun elämässäni. Tiedä, mihin ne minua oikein kuljettavat tai mihin tuuleen kannattaisi tarttua.

Elämäni rakkaus, no, se ei ole ottanut enää nyt yhteyttä. En tiedä, mikä se sen homma nyt viimeksi oikein edes oli. Olisin kovasti kyllä halunnut nähdä sen paikan päällä ja jutella tietyistä asioista ja koittaa sitäkin mahdollisuutta, tulisiko meistä enää mitään. Mutta sehän on tietysti vähän vaikeaa, jos toinen ei tee asian eteen mitään. Se lupasi soittaa minulle jo eilispäivänä, muttei soittanut. Näin toki vähän arvelinkin, syystä, jota en oikein tiedä. Koetan ajatella, että ehkä se on kuitenkin parempi niin, mutta sydämessäni en kyllä ole aivan tuota mieltä. Heh. Kyllähän ihmisen pitäisi voida sanoa, aikooko tosiaan seuraavana päivänä soittaa vai eikö aio. Jollei aio, niin ei lupaa. Hyvin yksinkertaista. Tietysti hän on saattanut jäädä jahkailemaan ja pähkäilemäänkin, mutta vaikka nyt olisikin, niin soittoa en enää jotenkin osaa edes odottaa. Mietin vain, mikä tarkoitus tällä kaikella on ollut. Minä kun olen miettinyt, että näitä kaikkia asioita ei vain ole voinut tapahtua ilman tarkoitusta. Olisihan se aika mieletöntä, vai? No, kuka tietää...

Eilen homma meni sitten niin, että ajauduin kuuntelemaan M:ää oikein koko päivän edestä. Ensin päivällä, ja sitten lopulta vielä yöllä. Se oli hieman humalassa, jolloin sillä on tapana puhua hieman mitä sattuu, ja siten myös saada minut suuttumaan. Ihme, etten suuttunut. Ihme, ettei se puhunut mitään. Kaipa siinä sitten oli hieman molempia; minä kykenin hillitsemään itseni jo valmiiksi, ja M sai hillittyä kielenkannattamiaan sen verran, kuin oli tarpeen. Tai sitten se on tosiaan muuttunut mies, kuten se itse väittää. Tämähän pitäisi tietysti nähdä ja havannoida ihan käytännössä, eikä luottaa pelkästään siihen, mitä se itse sanoo. Minulle kuitenkin tuli yllätyksenä, että se oli nähnyt virheitä omassa käytöksessään. Se jopa tajusi, mitä ne olivat olleet. Esimerkiksi se, miten tietyllä tapaa törkeästikin se käyttäytyi minua kohtaan alkuaikoina. M pyyteli sitä anteeksi. Sen lisäksi se tietysti jutteli kaikkea muuta. Minä myöntelin, sanoin omia mielipiteitäni. Sanoin myös sen, että katsotaanpa nyt muutama päivä - mitähän se M sitten on mistäkin mieltä, kun on tarpeeksi selvä pää. M tuumaili, onko hän sitten joskus perunut puheitaan. Minä siihen kiirehtimään, että kyllähän näin on käynyt useammankin kerran. En toki tarkoittanut sanoa sitä pahalla, tai niitä muitakaan asioita. Mutta pitäähän asioista puhua, niin kuin ne ovat. Palasimme myös siihen, mikä nyt on oikeastaan muuttunut tai mikä on "tällä kertaa" erilaista, jos nyt otan sen askeleen, että menen M:n luo. Ollaanhan me tuosta puhuttu ennenkin, mutta oikeastaan mitään selvää vastausta en ole koskaan saanut, vaikka totta kai M on aina jotenkin koettanut selittää. Se puhui nytkin siitä, miten se on nyt sisimmässään tajunnut rakastavansa minua ja haluavansa tosiaan elää kanssani. Minä siinä sitten kuuntelin, ja painoin kyllä sanat mieleeni. Vaan katsotaanpa tosiaan ne pari päivää ja nimenomaan se päivä, kun M on selvä. Mitähän tuo silloin mahtanee asioista ajatella, tuskinpa enää ainakaan ihan samoin. Mistä sitä tietenkään tietää, mutta kokemukseni perusteella,...

Mielessäni kuitenkin lupasin antaa M:lle niin sanotusti uuden mahdollisuuden, syystä, jota en itsekään tiedä. Tuntuu hankalalta ajatella, että päästäisin siitä irti, etenkin kun minulla ei kuitenkaan ole ketään. No okei, onhan se TJ, jonka kanssa voisi asioita hyvinkin enemmän ajatella. Mutta täytyy nyt katsella, mitä tässä tapahtuu ja miten tapahtuu ja milloin tapahtuu. Toki minä TJ:täkin olen ajatellut ihan vakavammasti, pakkohan se on, jos haluaa oikeasti ihmisen rinnalleen. TJ:llä on paljon suunnitelmia, osasta se on puhunut minulle. Paljolti minä niihin liityn, mikä on tietysti mukava kuulla. Ihmisellä, jota minä jossain vaiheessa kutsuin "Häneksi", oli myös suunnitelmia, joissa minulla ei kuitenkaan kuulostanut olevan osaa eikä arpaa. Tai ainakaan se ei siitä mitään sanonut - eikä koko tyypistä ole kyllä edes kuulunut mitään pariin päivään. Olkoot, ottakoot itse yhteyttä. En minä ole niin miehenkipeä, että alan miestä pyytelemään. Paitsi jos kyseessä on tosi.

Nyt taitaa olla niin, että tämä tyttö lähtee pihalle tuulettumaan. Koirani itkee ja piipittää sen kuuloisesti, että sen on kerta kaikkiaan päästävä ulos mitä pikimmiten. Täytyypä siis lentää, kirjoittelen myöhemmin.

Kaikenlaisia ajatuksia

Ehdin tuossa jo hetken pohdiskella, olisiko mahdollista, että olisin raskaana. Menkkoja ei alkanut kuulumaan, ja pohdiskelin lisää. Sieltä ne sitten tulivatkin, mikä oli samalla kertaa sekä helpotus että myös hienoinen pettymys. Vaikka enemmän kuitenkin helpotus, sillä tämä elämäntilanteeni on nyt sellainen, että on parempi, ettei ole lapsia. Sitten joskus, kun asiat ovat enemmän mallillaan. :-)

Tänään tapahtui jotain odottamatonta. Sain puhelun eräältä minulle hyvin rakkaalta ihmiseltä, joka ei kuitenkaan ole soittanut hetkeen. Emme ole paljon tekemisissä nykyisten elämäntilanteidemme vuoksi, tai siis paremmin kai tässä pitäisi puhua hänen elämäntilanteestaan, kuin minun. Eihän minulla ole mitään esteitä. En tosin tiedä, onko hänelläkään, vähän siihen malliinhan tuo minulle tänään jutteli. Järkytyin, kun kuulin puhelimesta hänen äänensä. Ihmisen, joka varmaan aina tulee merkitsemään minulle enemmän, kuin kukaan muu. Ihmisen, jonka minä vieläkin ottaisin takaisin, jos vain saisin. Ihmisen, jonka kanssa olen kokenut niin paljon, silloin muutama vuosi sitten. Oli mukava tietää, ettei hänkään ole unohtanut minua ainakaan ihan kokonaan mielestään. Mieleni teki kysyä, mitä hänen rakkauselämäänsä kuuluu, mutta päätin sitten pitää pääni kiinni. Ajattelin, että asia tulee aikanaan esille, jos tässä tekemisissä ollaan enemmänkin. Toisaalta, jos hänellä on kaikki hyvin, niin haluanko ihan tosissani kuulla sen? Haluan tietysti, että hän on onnellinen, mutta kaiken kaikkiaan haluaisin edelleen, että se onnellisuus tapahtuisi nimenomaan minun kanssani. Eihän sitä tietenkään koskaan tiedä, en ole heittänyt vielä kirvestä kaivoon, mutta kaikkihan on nyt vain minun omien ajatusteni summaa, enkä siksi mitenkään kuolemanvakavasti näitä haudokaan.

Hermotkin olivat mennä yhdessä vaiheessa, kun olisin kokenut tarpeelliseksi päästä katsomaan hieman muita ikäisiäni ihmisiä, enkä kuitenkaan päässyt. Tarkoitus oli lähteä tuonne maakuntiin illaksi ja tulla huomenna viimeistään puolen päivän maissa pois. Mutta koska autoa ei lainaksi saanut, oli sitten jäätävä kotiin. Sen tein vähän myrtyneenä, mutta minkäs teet. Ehkä parempikin niin, ties minkälaista ryyppyiltaa sitä olisi siellä päätynyt viettämään. En totta vie kaipaa nyt mihinkään discoon tai ravintolaan. Halusin rauhallisen illan, ja nyt sen ainakin sain. (Naapurissakin tuntuu olevan hiljaista tähän aikaan.) Kävin ajelulla hieman toisaalla, istun nyt koneella jonkin aikaa ja aion paneutua Wallander- dekkariin. Sen jälkeen minulla onkin sitten luettavanani joukko muita kirjoja, mutta aion lukea ne totta kai läpi.

Mieleeni tuli tälle viikonlopulle suunnattu poliisin tehovalvonta. Tulipa mieleeni myös erään kaverini kertomus: Bussipysäkillä oli noin 17-vuotias miehenalku nauttinut jopa yhden pullon kaljaa, jolloin oli poliisipartio kurvannut ohi ja iloisesti virnuillen tehnyt nopean uukkarin ja painunut sakottamaan tätä nuorukaista. Kaverini mielestä on hyvä, että nuorten alkoholinjuontiin puututaan, mutta että miksi siitä pitää sakotkin antaa - eikö asian voisi kuitata jotenkin muuten? Kaveri totesi myös, että jotkut saattavat saada kotonaan jopa selkäsaunan moisen asian takia - onko se sitten hyvä juttu? Minä olen kyllä sitä mieltä, että alaikäisten ei pitäisi juomalla juoda, mutta niinhän nykyaikana tuntuvat tekevän kaikki, joten parempi varmaan olla esittämättä tuollaisia mielipiteitä. Heh. Aika kovalla kädellä tuohon juomiseen minustakin kyllä puututaan, mutta toisaalta - saataisiinko muunlaisella menettelyllä jotain aikaiseksi? Onko sekään hyvä, jos nuorten annetaan ryypätä ja rellestää ihan rauhassa ja sitten saa poliisit ja ambulanssit olla kärräämässä puskaan sammuneita nuoria ensiapuun? Kyllähän siitäkin menee tieto vanhemmille, ja sitten sitä vasta huolestuneita ja vihaisia ollaankin, hyvänen aika.

Luin myös surullisen kirjoituksen Suomi24:n sivuilta. Ylioppilaaksi päässyt nuori, mutta niin yksinäinen. Jollain tavalla kirjoitukset tuntuivat sivuavan omaa elämääni, vaikka en mikään ylioppilas olekaan. Kyllä, minäkin olen aika yksinäinen. Kavereita on, joitakin. Yksi ystävä, joka tosiaan tietää minusta aivan kaiken. Mutta että sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voisin esimerkiksi täällä lähteä baariin, elokuviin, syömään, kahville, kaupungille, shoppailemaan, kuntosalille, lenkille...? Ehei, ei minulla sellaisia ole. Kaipaan sellaisia, totta kai. Mutta mistä sellaisia löytyy, kun ei ole mitään varsinaista harrastusta, työtä tai tällä hetkellä vielä sitä opiskelupaikkaakaan? Ei oikein mistään. Toivonkin, että syksyllä (kun joka tapauksessa aloitan opiskelun jossain opinahjossa) tutustuisin siellä ihmisiin, ja saisin sieltä uusia tuttavuuksia. Se olisi todellakin mieleeni, siis jos saisin ympärilleni sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voisi hengailla. Yksinäänkään ei ole kiva olla, enkä voi jatkuvasti olla matkustamassa johonkin siksi, että ainoat ystäväni sattuvat asumaan muualla, kuin missä itse olen. No joo, mutta se nyt siitä. Aika itsestäänselviä asioitahan minä kai taidan tässä puhua, mutta puhunpa silti.

Taidan olla nyt siinä pisteessä, että valun tästä pikkuhiljaa pois ja alan lueskelemaan, jonka jälkeen sitten nukkumaan. Että hyvät yöt vain joka iikalle.