Elämä on.

Olo ei ole hääppöinen. Viime yönä valvoin suunnitelmistani huolimatta johonkin puoli neljän - neljän seutuville. Ensin puhuin puhelimessa ja lueskelin. Aikaa kului myös yskiessä, aivastellessa ja niistäessä. Taisinpa jopa tiirailla televisiotakin siinä välillä. Mikä tietysti raskauttavinta - minua ei tuntunut väsyttävän ollenkaan. Siinä kai se perimmäinen syy on, miksi en sitten alkanutkaan nukkumaan niin aikaisin. Mieleni myös teki uppoutua kirjoihin, saada ne äkkiä luetuiksi - ja päästä sitten lainaamaan lisää. Laskeskelin tuossa, että jos tätä tahtia luen, voin hyvinkin päästä aika hyvään lukemaan tuossa syksyn tullen.

Tänään on kuulemma postitettu vastaukset kouluihin pääsystä. Osa porukasta on päässyt katsomaan tulokset netistä - minä en, koska en antanut lupaani nimen julkaisemiseen netissä. Odotan, mutta en tiedä, mitä loppujen lopuksi toivoisin. Totta kai haluaisin päästä kouluun, mutta jotenkin tuntuu, että en sittenkään ole tullut valituksi. Toisaalta mietin, miltä minusta tuntuisi opiskella Siellä. Kun tilanteeni nyt sen yhdenkin kanssa on mikä on - ei oikein minkäänlainen. Se kyllä haaveilee joistakin yhteisistä jutuista. Että jos päästäisiin jonnekin matkalle yhdessä. Ja jotain. Enhän minä voi olla pitämättä siitä, mutta kuitenkin minua kammoksuttaa jotenkin tämä meidän tilanteemme. Kuten sanottu, en halua olla kenenkään patja, vielä vähemmän sellaisen ihmisen, josta itse pidän. Tämä on sairasta, miksi mikään ei voi koskaan mennä hyvin?

TJ ilmoitti minulle olevansa masentunut. Osa syy siihen on kuulemma se, ettemme ole vieläkään tavanneet, mikä on tietysti minustakin ikävää. En sanonut siihen oikein mitään, koska tuntuu typerältä vakuutella, että kyllä me vielä nähdään. Vaikka kyllähän me varmasti vielä nähdäänkin, mikäs hätä meillä tässä, nuorilla ihmisillä. Matkustaminen edestakaisin kun on niin kallistakin, että minulla ei ihan oikeasti ole siihen varaa, vaikka kuinka tahtoisin. No kuitenkin, se puhui myös Juhannuksesta. Siitä, miten sekin ahdistaa. Kun kaikki muut ovat menossa juomaan ja ties mihin bilettämään, mutta itseä ei kiinnosta. Tunnehan on minulle suorastaan tuskallisen tuttu. Vaikuttaa, että kaikilla on suorastaan huikeita suunnitelmia ystäviensä ja rakkaidensa seurassa. Siis niin kuin pariskunnilla, kaveriporukoilla ja niin edelleen. Ne, joilla on pienempiä lapsia, ovat sitten melkeinpä kai niiden kanssa. Minäkin haluaisin mennä pitämään hauskaa, mutta juominenkaan ei kiinnosta. Ei oikein ole seuraakaan, kenen kanssa juoda. Isäni kanssa olen suunnitellut lähteväni Lappiin, ihan tuonne "oikeaan" Lappiin. Mikä on tietysti ihan hyvä idea, ja varmaan kannattavampaakin kuin juominen. En suinkaan väheksy isäni seuraa, mutta toki joskus toivoisin voivani lähteä jonnekin vastaavaan paikkaan vaikkapa seurustelukumppanini kanssa. Siis, jos minulla sellainen olisi.

Koska nythän minä en voi puhua oikein puolesta enkä vastaan. En edelleenkään tiedä, mitä minun pitäisi vastata, jos minulta kysyttäisiin, seurustelenko minä - tai olenko varattu. Vastaisin varmaan, että tavallaan, olen ja en. Sekin vain tuntuu uskomattoman typerältä vastaukselta. Haluaisin tietysti sanoa, että kyllä, kyllä minä seurustelen, ja kyllä, olen varattu. Mutta enhän minä niin voi sanoa - minullahan ei ole seurustelusuhdetta. Seksisuhde vain. Siispä voinkin suoraan sanoa, että tunnen itseni huoraksi, vaikkei minulle maksetakaan.

(Tähän väliin on pakko sanoa, että koko helvetin räkätaudissani on huonoin puoli se, että kun aivastuttaa niin turkasesti, eikä sitten saakaan aivastettua - se on todella ärsyttävää. Ja näin on käynyt tänäänkin ties kuinka monta kertaa...)

Minusta tuntuu, että minun pitäisi aukaista suuni, ja sanoa sille eräälle, miltä minusta tuntuu. Että minusta tuntuu ihan huoralta, vaikka kukaan ei sitä sanaa ole käyttänytkään. Mutta mitäpä minun puhumiseni ketään hyödyttäisi, se sanoisi kuitenkin vain, että eihän hän ole niin sanonut ja että minun pitää lakata ajattelemasta noin. Tai sitten se kysyisi, että kuka minulle on tuollaisia ajatuksia syöttänyt. Kun minä vastaisin, ettei kukaan, minä itse, niin se sanoisi, että itsehän me asiamme parhaiten tiedetään, eikä ne kuulu kellekään muulle. Okei, ei kuulukaan, mutta minä haluaisin silti seurustella. Ihan oikeasti. Ei minusta ole tällaisiin suhteisiin.

Olen tässä lisäillyt hiljalleen listaani kirjoja, joita olen jo lukenut, ja sitten niitä, jotka aion lukea. Hyvältä se lista tosiaan alkaa jo näyttämään, ties mitä minä kerkeän tässä tämän kesän aikana vielä lukea...

Mutta juu. Minä en ole puhunut näistä tunteistani kellekään. En edes parhaimmalle ystävälleni, joka sentään tietää minusta ihan kaiken. En tiedä, miksi. Tuntuu kurjalta myöntää, että kaikki ei kaiken tämän jälkeen ole vieläkään hyvin. Turhauttavaa. Tiedän, että ystäväni ei pitäisi kuulemastaan. Kai minäkin helpottuisin, jos puhuisin asiasta hänelle - ehkä puhunkin. Katsotaan nyt. Toistaiseksi tuntuu kuitenkin liian kipeältä välittää Miehen sanomia sanoja eteenpäin yhtään kenellekään, jotenkin nolottaakin. Vaikka Miehen kai se tässä pitäisi hävetä, kun se minua tällä tavalla kohtelee. Minua kai kuitenkin hävettää se, miten annan kohdella itseäni. En ymmärrä sitä itsekään. En vain saa tehtyä tästä loppua. Toivo elää minussa yhä - tietysti hyvä, ettei se ole vielä kuollut, koska sitten olisin varmaan aika kyyninen ja pessimistinen. Mutta pessimistihän minusta on hyvää vauhtia tulossa joka tapauksessa, joten liekö tuolla kuitenkaan niin paljon väliä.

Pohdiskelin tässä - tai siis olen pohdiskellut muutamaankin otteeseen - että en tajua tätä elämää. Jos itse yrittää jotain tosissaan, niin sitten joku muu - tai kaikki muut- asia/t vastustaa niin paljon, ettei mistään tule kerrassaan mitään. Olen myös huomannut, että olen kaivatuin silloin, kun olen poissa. Silloin olen arvostetuin, rakastetuin, kunnioitetuin... ja niin edelleen. Siis tässä minun ja Miehen jutussa. En tiedä sitten muuten. Kuitenkin minun arvostukseni, rakkaus minua kohtaan, kunnioitukseni ja kaikki muukin, katoaa sillä sekunnilla, kun Mies näkee minun tosiaan olevan paikan päällä. En tiedä, mistä se johtuu. Miehen pitäisi kuitenkin saada opetus. Sitä mieltä minä olen. En vain tiedä, millainen. Luulisi, että hänelle olisi ollut opetusta kylliksi minun poissaolossani, mutta ei - ja mikäs ihme se onkaan, kun ei se selvästikään minusta oikeasti välitäkään.

Olen havainnut aiemmin Miehessä erään piirteen. Se tuntuu pyrkivän elämässä eteenpäin vain ja ainoastaan nauttimalla. Mutta eihän elämä ole pelkkää nautintoa, jota Mies ei tunnu käsittävän. Se ei ymmärrä, että pyrkimällä nauttimaan elämästä se satuttaa myös muita. Minä en ole sille mikään arvokas asia, tunnun olevan vain pelinappula sen nautinnon laudalla. Se pelaa nautinnon peliä aikansa, kunnes saa asiansa siihen kuntoon, ettei enää tarvi minua. Niin kai se on. Näin minusta tuntuu, tuolta se näyttää ja kuulostaa. Ettei Mies varsinaisesti tarvi minua mihinkään. Sillä on ajatukset ihan toisessa naisessa. Se ei tule esiin koko ajan, mutta vähän väliä kuitenkin. Minä meinasin jo tässä yhtenä päivänä kivahtaa sille, että menisi sitten sen luo. Mutta ehei, minähän olin kiltisti hiljaa ja häpesin. Vaikka en tiedä, mitä. Omaa saamattomuuttani kai. Sitä, miksi en saanut suutani auki. Miksi en lähtenyt kiitämään paikan päältä. Miksi en sanonut Miehelle, että painuu niin pitkälle, kuin pippuri kasvaa.

En tiedä, mitä minun oikein pitäisi tehdä. Ainakaan minun ei pitäisi kertaakaan kuunnella sitä, kun se alkaa suunnittelemaan jotain juttuja meidän varallemme. Nehän eivät kuitenkaan ole toteutumassa vielä pitkään aikaan. Voi olla, että Mies jotain haluaakin sisimmässään, mutta ei vain uskalla toteuttaa suunnitelmiaan. Tai saa aikaiseksi. En tiedä, kummasta on kyse - pelosta vai saamattomuudesta.

No, nyt se jo soitti minulle. Lähden koirani kanssa pihalle, ja jatkan näitä mietteitäni vähän myöhemmin.