Keskiviikkoisia fiiliksiä

Puhun edelleen nyt "tästä päivästä", mutta tarkoitan keskiviikkoa. En osaa ajatella eläväni jo "huomista", koska en kerran vielä ole mennyt nukkumaan. Mutta jatkuu; tänä päivänä kyllä osasi tympäistä ja harmittaa oikein olan takaa. Hermot ovat olleet hieman kireällä, tosin en tiedä miksi, mutta tunteeni olivat muutenkin hieman alakuloiset.

Vaikka toisin olin päättänyt, päätin soittaa Hänelle. En tiedä, miksi. Kai minä halusin kuulla, että Hänellä on ikävä, tai edes jotain sinne päin viittaavaa. Turha kai minun on haavekuvitelmissani elää, kun en tuota tullut kuulleeksi. Hän ei puhunut juuri mitään sellaista, kyseli vain tekemisiäni. Lausahdin yhdessä vaiheessa, että eipä Hän taida minua edes muistaa, kun ei itsestään ilmoittele ollenkaan. Siihen Hän vastasi, että kun "Tässä on nyt ollut kaikenlaista hässäkkää." Uskoiskohan tuota, mietin puolestani minä, mutta lausahdin vain välinpitämättömästi jotain yhdentekevää. Mitäpä minä tunteitani näyttelemään sen kummemmin, kun ei kerran toinenkaan. Tunteiden näyttämisen sijaan Hän kertoi, että oli käynyt katsomassa asuntoa. Vaan missä, aivan toisella puolella Suomea. Hämmästyin; eihän Hän tuollaisesta ole minulle mitään puhunut. Ei missään vaiheessa. Hän ei kuulemma jaksa olla varsinaisella asuinpaikkakunnallaan, siellä on liian pienet ympyrät ja tylsää. Huokaisin mielessäni; luuleeko Hän, että asiat jotenkin paranee muuttamalla isompaan paikkaan? Samaa paskaa se joka paikassa loppujen lopuksi on, vaikka enemmän ihmisiä olisikin. Huokasin mielessäni myös toisesta syystä: Minä se en näköjään kuulu Hänen suunnitelmiinsa ollenkaan.

Sitä en sanonut ääneen, vaikka olisi ehkä kannattanut. En tiedä, miksi en enää sano niinkään paljon ääneen sellaista, mitä todella ajattelen tai mitä tarkoitan. Ainakaan Hänelle. Puhuminen Hänen kanssaan ei ole sinänsä vaikeaa tai vastenmielistä, tuntuu vain, ettei pidä sanoa, kun Hänkään ei kerran sano. Paljon on sanomattomia asioita, ehkä vähän liikaakin. Välillä tuntuu, että juuri niiden sanomattomien asioiden takia puuttuu jotakin. Että jotain pitäisi sanoa, edes jollakin tavalla. Mielellään jopa aika suoraan. Mutta ei. Minusta Hänen kuuluisi puhua ensin, minä en halua mielipiteitäni kellekään tyrkyttää tai olla suupaltti. Joten kun Hän ei puhu, en puhu minäkään, ja niinpä me olemme hiljaa. Niinpä mitään ei tapahdu. En tiedä, onko minulla kauheasti enää haluakaan siihen, että mitään konkreettista tai edistyksellistä tapahtuisikaan, ainakaan Hänen kanssaan.

Mielessäni on vanha rakkaus, jota en saa mielestäni pois, vaikka kuinka yritän. Luin erästä kirjaa, jossa kuvailtiin vastarakastuneita nuoria. Tunnistin kirjan sivuilta itseni, ja sen erään R:n, jota sydämeni pohjasta rakastin. Pitäisi ehkä puhua rakastamisesta myös preesensissä, koska toki R sydämessäni on edelleen, vaikka tekemisissä emme enää olekaan. Miksi ihmeessä olisimme, on kysyttävä. R:llä on jo oma elämä. Niin sanottu vaimoke, kohta ehkä lapsiakin. Mitäpä minä siihen kuulumaan. R olisi halunnut olla tekemisissä, mutta minulle R:n elämäntilanteen myöntäminen teki liian kipeää, eikä R sitä paitsi ollut kertonut meidän yhteydenpidostamme mitään tälle niin sanotulle vaimolleen. Halusin siis itseni tästä kuviosta ulos, vaikka meidän tekemisissä olomme olikin ihan vain juttelua. Viatonta, kuka tietää. Jos keskustelumme laitettaisiin paperille, ei kukaan voisi löytää niistä mitään väärää. Mutta tapa, millä asiat sanottiin, miksi ne sanottiin... No, ehkäpä se oli vielä sitä kaipausta molempien osalta, silloin. Enää ei taida olla jäljellä kuin minä yksin kaipaukseni kanssa. Harmi, ettei sille ole lohduttajaa.

Elämässä on kuitenkin mentävä eteenpäin, ja toivon, että voin jonakin päivänä olla yhtä puhtaasti rakastunut ja onnellinen, kuin olin silloin. Mielessäni on nytkin eräs ihminen, jonka kanssa tuo kaikki voisi olla mahdollista. Luulisin, että myös tuolla ihmisellä itsellään on minun suhteeni yhtä toiveikkaat ajatukset. Olen kirjoittanut hänestä blogiini ennenkin, mutta mikään ei ole vielä käynyt toteen. Kaikki on puhtaasti katseluvaiheessa. Kaikki jää nähtäväksi sitten aikanaan, tämä kesähän saattaa laittaa alulle vaikka mitä. Toivottavasti laittaakin, sillä minäkin haluan elämääni sisältöä. Haluan olla onnellinen toisen ihmisen kanssa. Haluan ihmisen, jonka kanssa voin hullutella ja jolle voin puhua ilman, että minun tarvitsee tuntea itseni jotenkin epäsopivaksi, jos puhun ennen kuin hän on sanonut omat ajatuksensa ensin julki. Haluaisin joskus olla varma seuraavasta päivästä, vaikka koko elämää ei voikaan suunnitella etukäteen. Jatkuva epävarmuus nimittäin - se ainakin on asia, josta en pidä sitten tippaakaan...

Tänä päivänä suutuin myös eräälle henkilölle, olkoon hän nyt vaikka M. Väittäisin nyt mieluusti, että suuttumiseni oli kokonaan M:n syytä, mutta eihän se niin mennyt. Itse asiassa sanoin itse erään asian, jonka ansiosta M sitten huomautti minulle tietystä asiasta. Tietämättään hän oli oikeassa, mutta sitähän minä en koskaan hänelle tule myöntämään. Ja miksipä myöntäisinkään, koska koko asia vain loukkaisi häntä ihan liikaa. Minun oli siis toimittava luontevasti, suututtava tai otettava asia ihan neutraalisti, suuttumatta. Valitettavasti vain sattui niin, että näitä toimintatapoja en oikein pystynyt harkitsemaan, koska tahtomattani suutahdin tuosta M:n heittämästä kommentista. Totesin, että M luulee aina olevansa oikeassa ja tietävänsä kaiken. Tähän M kommentoi vain ynnäilevänsä asioita. Tähän minä lapsellisesti kommentoin, että M saisi ynnäillä itsekseen. Tämän jälkeen hävisin M:n ulottumattomiin, enkä ole vastannut hänen yhteydenottopyyntöihinsä.

Hmm. Jossain vaiheessa M:n tapaaminen oli osa suunnitelmaani. Että tapaisin sen ihan kunnolla, ja puhuisimme asiat halki. Mutta miten? Enhän minä voisi kertoa sillekään puoliakaan siitä, miten asiat ihan oikeasti, todellisuudessa ovat. Enkä minä voi kuitenkaan teeskennellä, että kaikki on ihan normaalistikaan. Minä kun en enää tahdo säätää sen kanssa, miksi säätäisin, kun se juttu ei muualle johda. Ei mihinkään niin sanottuun oikeaan. (Tässä kohtaa M sanoisi, että on eri mieltä. M on puhunut minulle, mitä haluaa. Se haluaa elää minun kanssani, haluaa oikeasti rakastaa minua, lässynlässynlää. Tähän saakkahan minäkin voin sanoa olevani samaa mieltä, täysin rehellisesti. Mutta kun päästään kohtaan, jossa M toteaa, että kenenkään muunhan tästä ei sitten tarvi tietää, niin pinnani palaa. Minä kun en salasuhteisiin ala. Jos en muuhun kelpaa, niin etsiköön M sitten itselleen ihmisen, joka rupeaa salasuhteeseen hänen kanssaan.) Minä taas, tämän ikäisenä ihmisenä, kaipaisin jo jotain muutakin, kuin pelkkää pinnallisuutta ja leikkimistä. Todellakin.

Tähän minun on sitten lisättävä, että leikkimisestä puheenollen M varmasti kärkkäästi lisäisi, ettei suinkaan leikittele kanssani. Ehkäpä ei, vaan eihän tuo kovin tosissaankaan tunnu olevan. Jos joku on tosissaan jonkun asian kanssa, niin eikö siitä yleensä ole enemmänkin viitteitä? Tässä jutussa vain tosissaan olemisesta ei ole näkynyt yhden yhtä viitettä, ei edes sitä ensimmäistä. Ei mitään konkreettista, sanoja kun en voi kovin konkreettisina pitää. Puhua voi kuka vain, teot ovat eri asia. Mutta siihen leikkimiseen vielä; siitä on tämän koko jutun aikana näkynyt viitteitä aika paljonkin. M:n mukaan olisin varmaan nyt todella epäreilu häntä kohtaan. Minähän tässä varmaan nyt häntä pidän pilkkanani, kun olen näin hänet hylännyt, enkä suostunut tapaamaan häntä peräti kahteen kuukauteen. Mutta miksi ihmeessä olisin, kun en koko jutusta saa sitä, mitä oikeasti haluaisin? Sitähän M ei tietenkään ymmärrä, koska hänestä jutussa mennään hänen ehdoillaan, tai ei ollenkaan. Minun puolestani ei sitten ollenkaan, olkoon sitten niin.

Kylläpäs tulikin taas aikamoinen kasa kirjoitusta, mutta onpahan saatu purettua edes jotakin... :-D Hetken päästä painunkin sitten unten maille! ;-D