Mietteitä

Pikku paniikki meinasi iskeä äskettäin, kun en onnistunut kirjautumaan tänne blogiini millään. Viime kirjautumisestani onkin jonkin verran aikaa, kirjoittaminen on nyt jäänyt vähemmälle. Kuin taikaiskusta muistin sitten tietoni, ja onnistuin onneksi pääsemään kirjoittelemaan blogiini jälleen kerran.

Ensiksi haluan kertoa, että tällä hetkellä kurkkuni on kipeä ja oloni muutenkin flunssainen. Kuumetta ei liene, mutta kurkkua polttelee sitäkin ikävämmin. Ties mikä tässä oikein on, tuskinpa mitään vakavaa. Huomenna voisi mahdollisesti tietysti mennä mittauttamaan tulehdusarvonsa, vähän niin kuin kaiken varalta. Tänään sain apteekista kurkkutabletteja ja lisää buranaa, toivottavasti ne auttavat edes vähän.

Toiseksi haluan kertoa, että minun ja sen erään "suhde" on todellakin lopultakin ohi. Emme ole kuulleet toisistamme mitään nyt hetkeen, eikä kyllä ole ikäväkään. Voin nyt vaikuttaa tunteettomalta tai kylmältä ihmiseltä, mutta täytyy nyt ihan totta myöntää, että koko hommassa ei ollut kovin paljon tunteita pelissä - ainakaan minulla - ja kaikki kävi melkoisen kivuttomasti. Ainut mikä hieman harmitti, oli se, ettei vastapuoli osannut kertoa rehellisesti omista fiiliksistään. Arvailemalla ei jaksa kovin pitkään mennä eteenpäin. Mutta, life goes on.

Kolmanneksi voinen kertoa, että olen vihdoin ja viimein suostunut tapaamaan ihmisen, joka on kolmisen kuukautta ruikuttanut, pyytänyt ja anellut minua tulemaan Sinne. Siirsin lähtöä päivällä, mutta menin kuitenkin. Odotin aika paljon, mutta valitettavasti sainkin pettyä. Nyt en oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella. Viisainta varmaan, etten ajattelisi mitään, mutta kuinkas sitä niinkään voi toimia...? Koko sen ajan, kun olen ollut täällä, on tämä henkilö ruikuttanut minulle miettineensä asioita kovasti ja haluavansa minun kanssani jotain vakavaa ja pysyvää. Perjantaina päivällä ja alkuillasta meininki oli vielä sellainen, lauantaiaamuna sen sijaan sain kuulla jotain aivan muuta, ja lauantaina päivällähän tämä ihminen sitten ilmoitti, että haluaa pitää vielä toistaiseksi tämän meidän juttumme seksisuhteena. Kivahdin, että "Pidä kuule sitten keskenäsi". Viimeisistä päivistä menikin sitten ihan kivasti maku.

Ja nyt tänne tultuani en tiedä, mitä minun oikein pitäisi tehdä tai ajatella. Koko ihmisestä. Tympii, että se aina syö sanansa. Se tarvii minua silloin, kun olen poissa. Mutta sitten kun olen paikan päällä, en ole sille mikään. Ainakaan mikään sellainen, mikä haluaisin olla. Joten ehkä se on sitten parempi, että olen vain täällä, enkä ota siihen yhteyttä. Ottakoon sekin ihan itse yhteyttä, jos niin tuntee. Totta kai minun tekisi mieli soittaa sille, nytkin, mutta en vain viitsi. Tuntuu typerältä, että minun pitää olla se, jolla on nämä langat jatkuvasti käsissään. Lankoja käsiini kaipaisin kyllä, mutta hieman toisenlaisia. Minä kun haluaisin jo pikkuhiljaa ajatella jotain hieman vakavampaakin, enkä tätä turkasen leikkimistä. Sanoinkin sen hänelle. Siis että en jaksa leikkiä, ja että minusta aikuisen ihmisen pitää tietää, mitä haluaa. Hän totesi siihen, että hän ei tiedä. Sanoi kuitenkin tykkäävänsä minusta ja haluavansa olla minun kanssani. Hän ei vain halua tehdä vielä mitään isoja päätöksiä. Tuhahdin, ettei tässä ole kukaan mistään kuolemanvakavuudesta puhunutkaan.

Tilanne on siis samanlainen, kuin aina ennenkin. Mikään asia ei etene millään tavalla, eteenpäin ei pääse... Minun pitäisi kaiketi kiittää siitä, mitä annetaan ja tyytyä osaani, mutta hei: Minä en halua olla kenenkään patja. Minua ei ole luotu seksisuhteisiin. Tai siis, suhteisiin, jotka perustuvat seksiin. Minä kun olen tunteellinen ihminen. Ihminen, joka tuntee suuriakin tunteita. Ei välttämättä helposti, mutta tuntee kuitenkin. En minä kykene täysin kylmään toimintaan. Niin, että jos olisin tiennyt alunperin kyseisen henkilön haluavan kanssani pelkästään seksisuhteen, niin olisin varmaan lähtenyt samantien paikan päältä lätkimään, enkä olisi vilkaissutkaan taakseni. Mutta kun ei. Turha väittää, että aikuiset ihmiset osaisivat puhua suoraan. Ainakaan minun tapauksessani miehet. Pitäisi varmaan ruveta miettimään vakavasti jotain luostariin siirtymistä, naisiin vaihtamista, tai muuten vain jotain niin tiukkaa selibaattia ja elämää, että siihen ei miehet mahdu. Tuntuu, että tulen vain loukatuksi koko ajan.

Tänään palautin kirjoja, ja lainasin uusia. Lainasin Charlotte Brontën kirjan (Kotiopettajattaren romaani), sekä kaksi Laila Hietamiehen kirjaa. Laatokka- sarjasta on yksi kirja lukematta, sen luultavimmin aloitan vielä tänään. Sen jälkeen on vuorossa Dostojevskin Idiootin 2. osa, jonka jälkeen voin sitten siirtyä niihin uusiin lainaamiini kirjoihin. Sain juuri luetuksi Eve Hietamiehen "Niin paljon kuuluu rakkauteen", ja olen kuumeisesti yrittänyt miettiä, eikö kirjaan ole saatavilla jatko-osaa. Ilmeisestikään ei, valitettavasti. Jatkoa kaivattaisiin.