Pahimman angstin unohduttua

No niin. Huonoin tuuli on nyt häipynyt, eikä täälläkään enää vallitse eri pura. En minä mihinkään lähde, vaikka ihan pienen hetken sitä tosissani harkitsinkin. Muodon vuoksi pakkasin jopa laukkuni tuossa, tietäen kuitenkin taka-alalla ajatuksissani, että mihinkään en tule lähtemään... Miksipä lähtisin, jonkun pikkuriidan takia. Mitäpä minä sielläkään. Voinhan minä sinnekin mennä, sitten jossain vaiheessa, mutta nyt on hyvä olla täällä. :-)

Kävin heittämässä ihan pienen lenkin koirani kanssa, mutta pidempää lenkkiä en sitten jaksanutkaan syystä tai toisesta vääntää. Kaipa tuo riitely vei minun voimani ja intonikin siinä samalla. Hetken nimittäin väänsin jopa itkuakin, en tosin pelkästään riidan takia. Mietiskelin vastikään kuollutta äitiäni, omaa itseäni ja sitä, miten minäkin haluaisin löytää oman paikkani maailmassa, mutta kun sitä paikkaa ei niin helpolla tunnuta minulle antavan, kuin minä ehkä tarvisin. Toki tiedän, ettei kaikkea saa niin helpolla eikä pidä välttämättä saadakaan, mutta joskus toivottomuuden tunne on valtava.

Itkukohtaukseni jälkeen sitten menin koirani kanssa tälle pienelle lenkille, jonka aikana keskustelin erään ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla puolestani on asiat tosi pahasti kesken. Lähdin ikään kuin karkuun tilannettamme, josta en oikein tiedä sanoa, mikä se silloin oli. Meillä oli juttua, oli suhde. Mutta millainen? Seksiin perustuva? Ei ainakaan rakkauteen. Ihan tuon "suhteen" alkuaikoina minä panostin. Yritin välittää. Välitin, osoitin sen myös toiselle. Mutta toinen työnsi minua pois, ei ottanut välittämistäni tai hellyyttäni vastaan. Ei antanut minulle sitä, henkisellä tasolla ainakaan. Koin jääväni yksin, sain kylmyyttä osakseni. Ajattelin sitten, että mitäpä järkeä minun on "tässäkään" olla, ja pakkasin tavarani. Tulin tänne. Toki olisin varmaan tullut muutenkin, koska äitini oli ihan vasta kuollut. Miten minä olisin edes siinä vaiheessa voinut ajatella jotain vakavaa suhdetta tai rinnakkaiseloa, kun tuollainen tilanne iski. (Tietysti jos olisin ollut avioliitossa tai muussa, niin suhdehan olisi varmastikin jatkunut... Heh, mutta tuo meidän suhteemme, no, se oli mikä oli.)

Koko ajanhan minä tuon ihmisen kanssa olen täällä ollessani ollut tekemisissä, mutta en ole nähnyt häntä pitkään, pitkään aikaan. En varmaan kahteen kuukauteen. Sillä kuuluu olevan ikävä. Se sanoo ajatelleensa asioita. Sanoo, että haluaisi oikeasti elää minun kanssani. Sanoo paljon muutakin. Haluaa enemmän, enemmän kuin sitä, mitä meillä oli. Se puhuu meistä nykyisessä aikamuodossa, minä asetan "meidät" paremminkin menneisyyteen, mutta en ole sanonut sitä sille. Annan sen elää harhakuvitelmissaan, koska en tiedä, miten sen sieltä pudottaisin. Kai minun on jossain vaiheessa pakko, mutta en vain haluaisi tehdä sitä. Olen kiinni ihmisessä, mutta kuitenkin tuntuu, että en haluaisi olla. Haluaisin ehkä olla kiinni jossakussa toisessa, ja taidankin tietää, kenessä. En vain haluaisi epäonnistua, koska tahtoisin vihdoin ja viimein sellaisen oikean suhteen. Josta voisi pitemmän päälle ajatellen kehittyä jotain vakavampaakin. Toivoisin vain, että olen ajattelemalleni ihmiselle mieleen edes jollakin tavoin. Heh. :-) Pitää ainakin yrittää.

Tulin muuten tänään sillä pitemmällä lenkillä ollessani katselleeksi kunnolla ympärilleni ja pohtineeksi ympäristöäni ihan kunnolla. Mitä näin? Tietysti omakotitaloja, pihoja, muita ihmisiä jonkin verran... Näin myös peltoja, voikukkameriä. Miten kaunista. Tuoksuihin hyvältä. Paluumatkalla kiinnitin huomiota erääseen isoon, vanhaan, omakotitaloon. Hetkessä siirryin mielessäni sisälle taloon, kuvittelin talon olevan hieman viileä. Niin kuin nuo vanhemmat puutalot aina. Ajattelin talon lattian olevan leveää lankkua, talon huoneiden hieman hämärät. Kenties kakluunikin jossain nurkassa, ehkä useammassakin huoneessa. Ja mitä siinä sitten hoksasinkaan? Mieluusti se minäkin tuollaisessa talossa asustelisin. Siinähän olisi kaikki mukavuudet - ja vieläpä se tunnelma. Pakkoko kaiken on aina olla uutta ja kiiltävää? Niin, sellaisesta se minä unelmoin. Kun vain joskus pääsisin siihen pisteeseen, että sellaiseen olisi mahdollisuus.