Viikonlopusta...

Perjantaipäivä sujui sitten jokseenkin rauhallisissa merkeissä. Mietiskelin, lähdenkö Sinne vai enkö, jos lähden, niin mihin aikaan illasta ja millä - autolla vai junalla. Jos päätän lähteä autolla, niin miten ihmeessä saan puhutuksi auton itselleni lainaan, sitä kun ei haluttaisi millään lainata. Ei siksi, ettäkö rikkoisin auton tai että olisin jotenkin muuten holtiton, mutta kun täällä päässä tuntuu kauhealta olla viikonloppu autotta - mikä minusta ei ole niin kamalaa yhtenä viikonloppuna, kun minä kuitenkin Siellä ollessani olen ollut jatkuvasti vain ja ainoastaan bussin ja satunnaisten kyyditysten varassa...

Päätin sitten toimia jokseenkin typerästi, ja ottaa auton sen kummemmin kyselemättä lupia. (Tiesin nimittäin, etten sellaista tulisi saamaan, vaikka kuinka nätisti pyytäisin.) Tokihan minä tiesin, ettei siitä oltaisi kovin hyvillään, mutta tiesin myös, että se auton lainaamisesta aiheutuva ärsytyskin on vain ohimenevää. Tiesin myös, että lähtemiseni tulisi esille noin tunteroisen kuluttua lähdettyäni. Niinhän siinä sitten kävikin. Ilmoitin olevani vain ajelemassa, ja tuovani auton takaisin seuraavana päivänä. Niin minun tosiaan oli alunperin tarkoitus tehdäkin, mutta koska aina ei käy niin kuin haaveillaan, niin eipä käynyt nytkään. Tosin, tarkoituksenikin oli jossain vaiheessa muuttunut sitten viime ajatteleman. Heh. Harkitsin jopa, että olisin tullut pois vasta tänään, eli maanantaina, mutta onneksi sain sitten itseni lähtemään eilen illalla.

Mutta takaisin perjantaihin. Aluksi kävin omilla kämpilläni, jonka jälkeen suuntasin eräiden ravintoloiden tuntumaan, jossa Mies remusi jo toista päivää erään ystävänsä ja satunnaisten tuttujensa kanssa. Painellessani sisälle baariin huomasin myös Miehen sukulaismiehen olevan paikalla, mutta mitäpä tuo haittasi - pikemminkin se oli ihan iloinen yllätys. Tosin mielessäni kummitteli ajatus siitä, että joutuisin nyt yhden sijasta raahaamaan kahta miestä. Eihän siinä niin käynyt, mutta meno ja meininki oli aikamoista. Vaihdoimme paikkaa, jossa tapasimme Miehen veljenkin. Ennen pitkää sinne eksyi myös Miehen veljen vaimon poikakin, josta minä en tosin hirveästi ilahtunut. Loppujen lopuksi kaikki meni ihan hyvin, paitsi että autosta irtosi peruutuspeili, joka on kiinni tuulilasissa. Mies lupasi laittaa sen paikoilleen seuraavana päivänä, ja minä tuumailin, että parempi kanssa laittaa. Pääsin nukkumaan peräti joskus viiden - kuuden aikaan lauantaiaamuna, eivätkä uneni olleet kovin hääppöiset. Ylös piti nimittäin nousta noin 11-12 aikaan päivällä, enkä minä ollut siitäkään kovinkaan paljon mielissäni.

Voisi tietysti ajatella hyväntahtoisesti, että Mies olisi lopettanut touhunsa kahteen päivään, ja jäänyt potemaan krapulaa kiltisti kotiinsa. Mutta kun ei niin ei. Lauantai jatkui sitten samoissa merkeissä, ja minä toimin edelleen kuskina. Arvatkaa vain, olivatko hermoni tiukilla. Nyt voisi sitten tietysti esittää kysymyksen, että miksi ihmeessä en vain lähtenyt pois paikalta ja jättänyt Miestä remuamaan keskenään. Minäpä nyt sitten vastaan, että siksi, että toivoin, että olisin saanut Miehen suhteellisen aikaisin kärrättyä kotiin nukkumaan. Aikaisemmin se kyllä kävikin, kuin edellisenä iltana, mutta kello oli siitäkin huolimatta jotain kahden tai puoli kolmen paikkeilla. Uskokaa tai älkää, niin hermoni alkoivat olla aika lailla katkeamispisteessä. Yhdessä vaiheessa lähdin kävelemään ravintolasta autolleni ja lähdin ajamaan. Tarkoitukseni oli käydä kämpilläni ja käydä vihdoin ja viimein läpi postit. Tarkoitukseni oli myös tulla samaan paikkaan takaisin, mutta hei - sehän ei käynyt Miehelle. Se lähti juoksemaan perääni, ja minun oli sitten käännyttävä takaisin. Raivosin sille, että on se kumma paikka, että minun pitää istua autossa - tai vaikka ravintolassakin - ja katsella tuota sen touhua. Se ei uskonut siihen, että olin ollut menossa katsomaan postejani - tai edes käymään omalla asunnollani. Mitä lie sitten sen mielessä kangastellutkin, mutta niin se asia kuitenkin oli. Pyysin anteeksi äkkinäistä lähtöäni, ja sovittiin, ettei asiasta puhuta. (Puhuttiinhan siitä, useampaankin otteeseen.) Sinä iltana/yönä Mies tosin älysi pyytää anteeksi sitä, että on "piinannut" minua. Huokaisin, mutta en sanonut oikein juuta enkä jaata.

Sunnuntaina oli tarkoitus, että olemme vain ja ainoastaan kahdestaan, mutta ehei. Mies oli saada paniikkikohtauksen koettaessamme nukkua ja levähtää, joten minutkin piti sitten hätyyttää jälleen kerran jopa viiden tunnin yöunien jälkeen ylös, ja lähteä sinne vanhaan tuttuun kantapaikkaan lieventämään krapulaa. Mennessämme paikalle, koko ostarin seutu kuhisi ihmisiä, joiden vuoksi minä en voinut mennä autosta ulos. Minun piti täten lähteä johonkin muualle odottelemaan, mutta tietenkin menetin hermoni. Luojan kiitos lopulta saatoin mennä paikan päälle, ja loppujen lopuksi Mies sai kuin saikin tarpeekseen alkoholista. Ainakin vähäksi aikaa.

Loppuiltaakaan emme kuitenkaan viettäneet kahdestaan, sillä noin puolen tunnin (jos edes sitäkään ehti kulua) päästä tuli eräs Zumbariksi kutsumamme henkilö kylään. Juttu kyllä lensi ja välillä sai nauraakin, mutta samaan aikaan minua otti aivoon, ettei meille kahdelle löytynyt tuona viikonloppuna sitä yhteistä aikaa kovinkaan paljon. Kunhan Mies tokenee krapulastaan, sanon aivan varmasti sille tuosta asiasta. Ja sanon myös, että ensi kerralla kun tulen, niin toivoisin myös sitä kahdenkin keskeistä aikaa löytyvän. Koska Miehen takiahan minä sinne menin. Ja siksi, että saisin viettää nimenomaan sen kanssa aikaa. En siksi, että saisin kuskailla sitä paikasta toiseen ja katsella, kun se juo. Tai kuunnella, kuinka se voivottelee asioista, joille ei voi mitään, ja joista voivottelu on minusta aika ikävää kuultavaa.

Kuten sanottu, tiedän, että Miehellä on tavallaan vaikea elämänvaihe meneillään. Puhuimme siitä taas. Mies sanoi, että se on ohimenevää, ja että kyllä hän siitä tokenee. Tokaisin vain, ettei minulle tarvitse piirtää. Mieleni olisi tehnyt sanoa, miten pahalta minusta silti kuulostaa, kun se voivottelee menneiden perään. Enpä kuitenkaan sanonut. Ajattelin, että jos Mies ei sitä itse hoksaa, niin olkoon sitten hoksaamatta.

Loppujen lopuksi viikonlopusta taisi jäädä enemmän paska maku suuhun, kuin hyvä maku, mutta on minulla joitain hyviäkin muistoja. Ehkäpä niitä sitten vastaavasti on ensi kerralla enemmän, kuka tietää.