Terveisiä flunssan kourista

Minulta voisi nyt kysyä juurikin näin: "Ooks sä vähän tyhmä?" Ja minä voisin vastata siihen juurikin näin: "Kai mä sit oon vähän tyhmä." Nimittäin jostain syystä uskon ihmeparantumiseen: Jonakin aamuna heräisin ylös, eikä flunssasta olisi enää muistoakaan! Mutta eihän se tietenkään niin käy, ja se ärsyttää aika tavalla. Yskäni on muuttanut muotoaan ontosta yskästä sellaiseen inhottavaan yskään, jossa limaa ei irtoa tippaakaan. Yskittää, mutta ei jotenkin saa yskityksi kunnolla, jos niin voi sanoa. Nokka on edelleen tukossa, hajuja en oikein tahdo haistaa, enkä kaikkea myöskään maista... Kurkku ei niinkään arista, mutta ääni on käheänä sekin, mikä myös ärsyttää entisestään.

Eilen illalla oloni oli todella, todella masentunut. Pessimistinen. Kyllästynyt. Ja vähän vaikka mitä. Kuvittelin keskustelun Miehen kanssa auttavan, mutta kävikin päinvastoin. Juttutuokio Miehen kanssa vain pahensi oloani ja alakuloisuuttani. Syytä en alakulooni Miehelle kuitenkaan kertonut. Vaikka se hädissään kyselikin, johtuuko minun oloni siitä. Minä sitten valehtelin kiltisti, että ei johdu, johon Mies totesi, että se on hyvä, koska "tässä vaiheessa" se on liian aikaista tms., ja että hän ei halua, että hänen takiaan otetaan stressiä mistään. Hymähdin, mitäpä siihen olisi voinut sanoa.

Nyt pitäisi kuulemma mennä syömään hernekeittoa, jospa minä jatkan tätä purkautumista sitten vähän myöhemmin.

EDIT. 22.30
Hernekeitot on syöty, käytetty koira illan viimeisellä lenkillä ja käyty suihkussakin. Hieman raivottu ja hermoiltu, laiteltu pari viestiä TJ:n kanssa, kirottu miehiä ja nyt juon sitten tässä toista kupillista kaakaota. Tyypillinen torstai siis, voisi kai sanoa. Tai en tiedä, moneen torstaihin en kai ole ollut näin alakuloinen ja maassa, nyt tuntuu vain, että kaikki lisää sitä entisestään. Lisäksi kaikki pikku asiatkin saavat minut hermostumaan, esimerkiksi nytkin se, että koirani kitisee tuolla lakkaamatta arvatenkin siksi, että kissa makoilee liian lähellä sen luuta. Sekä tietysti kaikki muukin.

Mies on juomassa näin torstain kunniaksi. Toisaalta kiitän Luojaani siitä, etten ole nyt siellä eikä minun täten tarvitse katsella eikä kuunnella sitä, mutta toisaalta minua ottaa aivoon, koska ehkä ennemmin kuitenkin olisin perillä siitä, mitä siellä baarissa tapahtuu. Miehen sanojen mukaan paikalla on vain minullekin kasvoiltaan tuttua porukkaa, eikä mitään sellaista, että tarvisi olla huolissaan. Niin se minulle vastasi, kun huomautin sillä selvästikin olevan naisseuraa siellä. Huokaisin, mutta en alkanut inttämään vastaankaan. Teki mieli sanoa, että itsepähän tiedät mitä teet, ja että mitäpä se minulle loppujen lopuksi kuuluukaan. Teki myös mieli sanoa, että olenhan se sitten vapaa minäkin tekemään mitä haluan, kun eihän meillä mitään varsinaista oikeaa suhdetta ole. Pahainen seksisuhde vain. Siinä ei kai ole käsittääkseni velvoitteita ketään kohtaan. Mutta tietenkään en sanonut mitään, möykky kurkussani kasvoi aina vain suuremmaksi. Mies halusi sitten lopettaa puhelun hetkeksi ja soitella vähän ajan päästä uudelleen. Tokaisin, että sitä saa odottaa tietty jonnekin hamaan tulevaisuuteen saakka. Mies lupaili, että kauaa ei tarvitse odottaa. En voinut hillitä itseäni, vaan tuumasin, että näkis vaan ja kuulis kolinaa. Tämän jälkeen löin tosi aikuismaisesti puhelimen kiinni. Tekisi sanoa, että luurin korvaan, mutta kun eihän kännykässä ole luuria, jota voisi sillä tavoin paiskata kenenkään korvaan silloin kun tykkää. Kotipuhelimet olivat sittenkin ehkä parempia.

Minä tuossa mietin, että minun pitäisi tehdä päätöksiä vähän vaikka minkä suhteen, mutta ensin pitäisi tietysti tietää, mitä minä haluan. Sen pohjaltahan sitä voi sitten tehdä rakentavia suunnitelmia tavoitteisiin pääsemiseksi. Jos ne toivomukset normaalin rajoissa pysyvät, niin mikäpä siinä on, etteivätkö ne toteutuisi ajan kanssa? Pitää vain kai olla tarpeeksi tarmokas. Tietysti päätökseni ja suunnitelmani liittyisivät kaikki ikään kuin parempaan suuntaan menemiseen, vaikka eihän tässä nyt mikään niin kamalan huonosti loppujen lopuksi ole. Ennen kaikkea kai toivoisin jonkinlaista parannusta tähän surkeaan ihmissuhde-elämääni tai miksi sitä nyt sitten ikinä pitäisikään kutsua - eihän tässä nimittäin minkäänlaisia varsinaisia ihmissuhteita olekaan. Saisi kyllä olla. Ja tämä meneillään oleva juttu, tämä meidän seksisuhteemme nimittäin (tai siis hänen, minä kun en ole mihinkään seksisuhteeseen alunperin ruvennutkaan, enkä myöskään sopinut olevani sellaisessa) varsinkin saisi olla aivan toisenlainen, tunnepohjainen. Jostain syystä sain lohtua siitä, että eräässä kirjassa keskeiselle henkilölle sanottiin ihmissuhdeongelmiin suunnilleen, että kun siihenkin tunteeseen ja asiaan tarvitaan kaksi, parisuhdetta kun ei voi kukaan yksinään pyörittää. Alanko siis pikku hiljaa hyväksyä tilannettani? Tuskinpa, sehän tuntuu ketuttavan minua päivä päivältä entistä enemmän. Mutta ehkä sekin ajan kanssa siitä. Tai ehkä asioille vielä löytyy jokin ratkaisu, en tiedä.

Vaan asiaan; mitä minä sitten oikein haluaisin elämältäni. Olen kyllä esittänyt itselleni tämän kysymyksen hyvin monta kertaa, ja olen myös vastannut siihen hyvin monta kertaa ja monin sanoin. En siis rupea nyt tarkalleen määrittelemään aivan kaikkea, mitä elämältäni haluaisin. Jos ajatellaan ihmissuhteita yleensä, voisin sanoa, että kaverisuhteita saisi olla enemmän. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi keksiä silloin tällöin jotain kivaa ja joille voisi vaikka kertoakin jotain. Ihmisiä, jotka eivät olisi matkojen päässä. Haluaisin myös ihan oikean parisuhteen. Tykkäämistä, joka kehittyisi sitten rakkaudeksi. Minun kuuluisi kai olla jo aika kyyninen rakkauden suhteen ja lakannut uskomasta siihen, mutta siltikään en ole. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, vaiko kenties molempia. Tietysti ajan myötä parisuhteeseen kuuluu minusta yhteisasuminen, kihlat ja ehkä jossain hamassa tulevaisuudessa avioliittokin. Muutama lapsi. Koulutusta olen aikeissa hankkia itselleni; en aio väitellä tohtoriksi, mutta aion kuitenkin hankkiutua jonkinlaiseen tavalliseen, mutta ihan hyvään ammattiin. Tarkoitus olisi myös joskus tehdä töitäkin, jahka niitä vain saisi. Harrastuksia saisi olla sekä liikunnallisia että musiikillisia, miksei myös muitakin. Niin, sellaisia tavallisia asioita vain minä haluaisin. Vaikein lienee toteuttaa nuo parisuhdejutut. Ainakin henkilön kanssa, jolla ei sellaiseen ole minkäänlaista haluakaan.

En ala nyt miettimään ratkaisua ongelmiini, sillä osa noista asioista on vähän kuin itsestäänkin selviä. Mietin niitä vaikka sitten huomenna. (Hei, tähän väliin on pakko todeta, etten enää olekaan niin kamalan alakuloinen, kuin aiemmin päivällä. Miehen juomaan menokaan ei ketuta ollenkaan samalla mitalla, kuin vielä jokin aika sitten. Taitaa se tämä kirjoittaminen auttaa, vaikka tänään sitä pohdiskelinkin - siis että onko tässä mitään taikaa. Kaipa tämä nyt kuitenkin jotain helpotusta tuo.) Kohta lähden lueskelemaan tästä Dostojevskin Idiootin 2. osaa, ellen sitten jätä sitä huomiseen muhimaan, ja aloittele Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaania. Katsotaanpas nyt.