Tunteiden purkamista

Taas on kuin osa eilistä päivää minun hyvä ja seesteinen oloni. Eikä se oikeastaan johdu minusta, oman pääni kanssa en ole taas hetkeen joutunutkaan kamppailemaan.

Tulipa taas illan ratoksi kränää isukin kanssa. Ja millaisesta asiasta? Aika vähäpätöisestä. Ei niin vähäpätöisestä, kuin mitä minä yritän hänelle todistella, mutta kuitenkin. Elämässä on tärkeämpääkin mietittävää ja suurempiakin asioita, mistä voisi riidellä. Toki isäni raivostuisi valtavasti, jos tietäisi, miten asia todellisuudessa on. Itse asiassa hän osui aivan naulan kantaan heittäessään ilmoille erään tietyn lauseen, jota en nyt tähän kirjoita. Kiistin kuitenkin kaiken, ja selitin asian itselleni parhain päin. On aivan turha suututtaa häntä enempää, koska kyse ihan oikeasti on aika pienestä asiasta, loppujen lopuksi.

Tänne olisi aika hankala alkaa selostamaan, mistä kaikki on oikein lähtenyt. Vaikka toki minä sen tiedän, turha minun on sitä alkaa väittämäänkään. Moni lukija ei kuitenkaan varmasti täysin tajuaisi puoliakaan höpötyksestäni, joten antaa olla. (Vaikka tuskin blogilla mitään lukijaa onkaan. :-D)

Sanotaanko kuitenkin näin, että olen useita vuosia elänyt jonkinlaista kaksoiselämää, kuten olen jossain vaiheessa tainnut mainitakin. Kyse ei ole päihteistä, seksuaalisesta suuntaumuksesta, laittomuuksista,... Ei mistään sellaisesta, jotka ehkä voisi ensimmäisenä liittää ajatukseen siitä, millaista kaksoiselämää monet ihmiset voisivat viettää. Minun tapauksessani on kyse siitä, että en ole voinut seurustella vapaasti niin, että joka ikinen sukulaiseni olisi saanut tietää seurustelustani. Ehei, en suinkaan. Ja syy kuuluu tässä: Vaikka seurustelukumppanini olisi ollut millainen unelmavävy tahansa, on hänessä kuitenkin yksi ainut vika, joka vaikuttaa täten aivan kaikkeen (siis isäni ja hänen puoleltaan olevien sukulaistenkin mielestä); hän ei ole varsinaisesti syntyperäinen suomalainen. Tai siis ei ole ollut. Nythän minä en varsinaisesti voikaan puhua kenestäkään omanani.

Joka tapauksessa tähän seurustelukuvioon on liittynyt tietyn kulttuurin omaksuminen ja siinä toimiminen, vaikka toki minun on oletettukin säilyttävän oma itseni ja kunnioitus myös omaan kulttuuriini ja omiin toimintatapoihini. Kulttuuriin kuuluu myös tietyt asiat pukeutumisessa, joita minä sitten tietysti olen pyydettäessä ja toivottaessa noudattanut. Tämähän se varmaan onkin suurin probleema koko jutussa tietyille sukulaisilleni, ja myöskin isävanhemmalleni.

Valitettavaa on kaksi asiaa: Minun ei pitäisi julkisesti kulkea "tällä tavoin normaalisti" eli kesämekoissa sun muissa ihan normaalirytkyissä. Minun pitäisi yhteisön mielestä edelleen pukeutua tietyllä tavalla, mutta täällä ollessani minä en ole sitä tehnyt, koska "täällä" asuvat yhteisönjäsenet tuntevat ja tietävät minut, ja antavat minun kulkea vaikka ilkosillani, jos siltä tuntuu. Samanlainen ajatusmalli ei kuitenkaan ole käytössä aivan kaikkialla. Valitettavaa on se, että tietyissä paikoissa sitä saa ihminen helposti lättyynsä, jos kulkee tällä tavoin, kuin minä nyt. Ja valitettavaa on sitten taas se, että isä tai muu suku ei toisenlaista pukeutumista hyväksy alkuunkaan. Se varmaan suuttuisi ikihyvikseen ja lopullisesti, jos kävelisin joskus sitä vastaan tietynlaiset kuteet päälläni.

Ja mitä minun sitten pitäisi tehdä? En voi leikkauttaa itselleni uutta päätäkään sen toivossa, että ihmiset lakkaisivat sitten tuntemasta minut, ja jättäisivät minut rauhaan luullen minun olevan joku aivan muu. En voi myöskään tuppautua joka paikkaan "näin", vaikka haluaisinkin. En voi myöskään jatkuvasti olla kulttuurin vaatimat kuteet ylläni. Tässähän ei siis voi tehdä muuta, kuin elää sitä niin sanottua kaksoiselämää ja ikään kuin tasapainoilla kahden kulttuurin välillä.

Kunnes sitten eräänä päivänä tulee prinssi valkoisella ratsullaan ja vie minut linnaansa. Niin nuo odotukset ja oletukset loppuvat, tai loppuisivat. Jos minulla olisi niin sanotusti omanlaiseni poikaystävä. Vaan kun ei ole, enkä minä halua ottaa ketään hetken mielijohteestakaan.

On selvää, etten oikeastaan enää edes halua elää tämän tietyn yhteisön vaatimalla tavalla tai yhteisön keskuudessa. Ulospääsy itsenäisesti on kuitenkin kovin hankalaa. Lisäksi minun ajatellaan ikään kuin kuuluvan kalustoon, koska yleisesti tiedetään minun odottaneen lasta eräälle entiselle todella pitkäaikaiselle seurustelukumppanilleni. Tämä on myös yksi niistä tekijöistä, joka on vaikuttanut suuresti odotuksiin ja oletuksiin minun kohdallani. Siihen, miten minun oletetaan käyttäytyvän ja pukeutuvan. Jos rikon odotuksia ja oletuksia näkyvästi, niin, että kaikki sen tietävät ja näkevät, saan pian porttikiellon joka paikkaan. En voi mennä mihinkään. Ainakaan niin, että joku näkee. Ja missä minä pääsen näitä ihmisiä piiloon? Herran tähden, aina jossain on joku, vaikken haluaisikaan. Minun pitäisi laittaa muslimien käyttämä kaapu päälleni, jotta nämä tietyn yhteisön jäsenet eivät kiinnittäisi minuun huomiota.

On myös selvää, etten haluaisi enkä halua loukata isääni tai muita sukulaisiani niin sanotusti pomppimalla miten sattuu. Miksi ihmeessä haluaisin tehdä niin, eihän kukaan normaali ihminen halua satuttaa tieten tahtoen ihmisiä, joita rakastaa tai joista välittää. Mutta asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia tai mustavalkoisia, kuin he luulevat. He eivät tiedä, koska minä en ole viitsinyt alkaa selittämään - ja miksi? Siksi, etteivät he kuitenkaan kuuntelisi. Ei minulla ole kuuntelijoita, siksi minä en puhukaan siitä, mikä on, miten on ja miksi on niin kuin on. Jotkut kuuntelevat kyllä, mutta eivät ne, joiden olisi ehdottoman tärkeää kuulla asioista, jotta he voisivat jollakin tavalla ymmärtää minua. He vain olettavat ja luulevat tietävänsä asioista kaiken, luulevat kaikkien olevan samanlaisia ajatusmaailmaltaan ja toimintatavoiltaan. Kaikkien pitäisi olla yhtä vapaamielisiä. Mutta miten sellaista voi vaatia, kun he eivät itsekään ole? Eikö vapaamielisyys ole sitä, että sallitaan kaikenlaista?

Tympii niin kovasti, ettei mitään rajaa. Totta kai minä haluaisin uuden elämän, ja tiedän miten saisin sen: muuttamalla tänne. Mutta kun asuntoa ei kuulu, niin minkäs teet. Enhän minä voi tässäkään alkaa asumaan, hyvänen aika sentään.

Parasta aikaa pohdiskelen, pitäisikö minun vain pakata tavarani, ja lähteä sinne, missä virallisesti kirjoilla olenkin. Jos yöllä heittäisin sinne tavarani autolla, ja koiran, ja menisin sitten itse perästä aamulla. Se vain, että sielläkään en tahtoisi olla, tuntuu tosi tyhjältä olla siellä... Ei siellä ole oikeastaan ketään kelle puhua tai kelle kertoa tunteistani. Yksi ihminen olisi, jos uskaltaisin päästää sen elämääni. Tuntuu vain mahdottomalta ajatella sitä, miten voisin hänen kanssaan liikkua missään ilman, että minua ei tunnistettaisi ja huomattaisi ja osoiteltaisi sormella. Tai pahimmassa tapauksessa joku tulisi vielä sanomaan jotain siitä, miten moraalitonta toimintani on. Ja minä kun en ole kertonut tuolle selvästikin minusta kiinnostuneelle ihmiselle noista asioista yhtään mitään. Luulen, että se voisi olla hänelle liikaa. Sitä paitsi jokaisella ihmisellä on menneisyys ja entinen elämä.

Minä haaveilen tulevasta ja tulevaisuudesta. Mutta missä se on, ja mikä se minun kohdallani on? Minne tuuli tytön kuljettaa? Olisihan se kiva tietää. Toivottavasti kohtaisin myös myötätuulia, ei auta kuin toivoa.