Viikonlopusta

Tajusin juuri, mikä tässä tekstinmuokkausjutussa oli "vikana". Varsinaista vikaa ei ollut, olin vain ylävalikosta painanut kohtaa "Muokkaa HTML-koodia", jolloin tietenkään tekstinmuokkausvalikot eivät olleet käytössä sen kummemmin. Että ihmisen pitää ollakin ajattelematon!

No, joka tapauksessa kerkesin eilen luomaan ihka uuden blogin, jota varmasti alan nyt päivittelemään säännöllisesti, kun asiaa tulee. Tämä blogi pysyy kuitenkin edelleen hengissä ja voi hyvin, mikäs sen mukavampaa. Jatkossa saatan ilmoittaa uuden blogini osoitteen tänne, vaikka lukijoita minulla ei taida olla sitten ainuttakaan, eikä sen kummemmin kiinnostustakaan. Heh heh. ;-D

Viime yönä kolmen aikaan on menehtynyt eräs miespuolinen sukulainen, mutta syy on toistaiseksi epäselvä. Ilmeisesti jotain häikkää munuaisten kanssa on ainakin ollut, joten liekö se syy sitten olisi siinä. Tiedä häntä. Hautajaiset on siis tulossa, mutta kutsutaanko minua tai olenko menossa, on toinen juttu. Tavallaan kai minun pitäisi mennä, mutta katsotaan nyt sitä asiaa sitten, kun se on ajankohtainen.

Tässä vaiheessa on nyt kuitenkin palattava torstai-iltaan, jolloin "siskoni" pyysi minua lähtemään kanssaan Kaustiselle. (Siellä oli meneillään Kaustinen Folk Music Festival.) Lupasin harkita asiaa, mutta perjantaihin tultaessa lähteminen sinne ei huvittanut sitten tippaakaan. En tiedä miksi. Oloni oli jotenkin masentunut, eikä oikeasti kiinnostanut mennä yhtään mihinkään. Ties miksi. Kaverini lähti kuitenkin ajelemaan Tänne, jolloin nähdessäni hänet päädyin sittenkin lähtemään sinne Kaustiselle, Luoja ties miksi. Heh.

Ensialkuun menimme Nikulan raviradalle, jolla oli käynnissä ravit. Minä en ollut aiemmin koskaan käynyt raveissa, joten kokemus oli sinänsäkin ihan mielenkiintoinen. Sainpahan nähdä eräänkin voittajahevosen, josta sitten uutisoitiin ihan lehdessäkin. Valokuvia olisi ehkä pitänyt ottaa, mutta kas, kun ei tullut kameraa mukaan. Ravien päätyttyä lähdimme ajamaan Kaustisen keskustaan, joka oli kyllä aivan täynnä ihmisiä. Varsinaiselle festarialueelle emme menneet, sinne olisi pitänyt maksaa pääsymaksua ties kuinka paljon. Pyörimme vain ympäriinsä ja katselimme ihmisiä. Alunperin siskollani oli tarkoitus nähdä minulle entuudestaan tuntematonta mieshenkilöä kylillä, mutta jostain syystä tämä mies ei sitten vastannutkaan puhelimeensa, eikä häntä siis tultu näkemään. Myöhään, jo yön puolella, ajelimme takaisin Tänne ja pyörimme vielä jonkin aikaa kaupungilla. Kävimmepä jopa kahdessa ravintolassakin, kuitenkaan mitään juomatta.

Satuin olemaan illan aikana TJ:n kanssa yhteyksissä. Se kyseli, milloin voitaisiin nähdä. Vastasin sille, että seuraavana viikonloppuna en kyllä ainakaan pääse Sinne, mikä onkin totta. Olen jo suunnilleen vuotta aikaisemmin suunnitellut tuon seuraavan viikonlopun, nimittäin menen erääseen tapahtumaan, joka kylläkin kestää koko seuraavan viikon, mutta jonne itse olen joka vuosi mennyt nimenomaan lauantaina. Tästä johtuen yhdeksi päiväksi lähteminen Sinnekin olisi kai vähän typerää. TJ ilmoitti ilmeisesti hieman närkästyneenä, että nimenomaan seuraavana viikonloppuna hän on itsekin menossa Sinne, ja että seuraavan kerran vasta siitä kahden viikon päästä. Vastasin sille, että täytyy sitten katsella sitä. Siihen se ei vastannut mitään, joten otaksuin sen suuttuneen.

Yöksi siskoni tuli tänne "meille". Lauantaiaamuna heräsin siihen, että Mies soitti minulle. Soitin sille takaisin, ja heräsin aamuun aivan hyvällä tuulella. Juttelin Miehelle tavallisia ja yritin olla ystävällinen. No, eipä siinä juuri yritystä tarvittu, koska olin hyvin seesteisellä mielellä. Heh. Hyvin pian hyvä tuuleni ja mieleni kuitenkin katosivat taivaan tuuleen, kun Mies alkoi suoranaisesti vittuilla. Aloin sitten vittuilla sille takaisin, ja huomautinkin siitä, että piti sitten pilata minunkin hyvä tuuleni sillä, että vittuilee. Se tuumasi, että "Sainpahan sitten jotain hyvää tänäkin päivänä aikaan." Tarkoitus siis olikin näköjään nimenomaan tehdä minulle paha mieli. Kiistelin vielä hetken sen kanssa puhelimessa, kunnes sovimme, että soitellaan myöhemmin.

Päivemmällä Mies kärtti minua tulemaan Sinne. Millä, minä kysyin. Kävelenkö, kun auto ei ole kunnossa. Rahaakaan ei ole. Mies ei kuitenkaan tätä suostunut ymmärtämään, vaan jankutti ja jankutti. Sanoin sitten sille myöhemmin, että ehkä saan autoa lainaksi joltakin tutultani. Tätä mahdollisuutta ei oikeasti ollut olemassa, mutta kun en jaksanut kuunnella sen narinaa. Pysyin illan kotosalla, enkä siis lähtenyt ajelemaan Sinne. Käteistä minulla olisi kenties ollut dieseliin ja muuhunkin, mutta eipä nyt sattunut huvittamaan. Sitä paitsi minähän päätin, etten hetkeen käy siellä. Mitäpä minä käymään, kun Mies ei osaa oikeasti arvostaa minua tippaakaan. Olin pitkän ajan käymättä Siellä, ja Mies lupasi minun tullessani viettää rauhallisen viikonlopun. Mutta kas, kun se viikonloppu oli kaikkea muuta kuin rauhallinen, juomiseksihan se meni. Siis sen puolelta. Ja muinakin viikonloppuina, saanen muistuttaa itselleni. Rauhalliset viikonloput on olleet nyt erittäin vähissä. Joten eipä taida kiinnostaa.

Tänäänkin Mies on kärttänyt minua lähtemään Sinne. Mutta kun ei tässä nyt voi lähteä, se ei vain ymmärrä sitä. Sanoin sille, että yritän järjestää asian, mutta oikeasti yritystä ei ole juuri nimeksikään. En jaksa enkä halua enkä viitsi lähteä katsomaan sinne, kun se makaa krapuloissaan tai pahimmassa tapauksessa istuu kuppilassa, vaikka tuskin se tänne juuri nyt lähtee. Se muuten valitti minulle, että sen pitäisi mennä maanantaina eräisiin hautajaisiinkin, mutta kun ei sillä ole vaatteita. Tiedä häntä sitten, minä en ainakaan niitä sille rupea hankkimaan. Sellaista voisin kuvitella siinä tapauksessa, että tosiaan olisimme jokin pari. Mutta koska emme ole, niin...

Painavat mietteet

Mietinnän alla on juuri nyt etenkin kaksi seuraavaa asiaa: Milloin ihmeessä minulla on ollut viimeisimmät kuukautiset, ja mahdankohan olla raskaana? Olen yrittänyt laskea takaperin siihen päivään, milloin viimeisimpien menkkojen olisi pitänyt olla, mutta kas kun nyt on sattumoisin niin, etten oikeasti muista yhtään, milloin ne ovat viimeksi olleet. Muistan vain päättäneeni muutamia päiviä sitten, että katson vielä kaksi viikkoa ja ostan sitten apteekista raskaustestin. Luojan kiitos sentään olen kärryillä siitä, että nyt on se ensimmäinen noista kahdesta viikosta kulunut melkein umpeen.

Mitä tässä nyt sitten pitäisi ajatella? Turha varmaan kiusata itseään loputtomilla mietteillä, kun ei se kuitenkaan ole vielä varmaa. Olen pohdiskellut, että Mies ei tosiaankaan ole valmis saamaan lapsia - eikä se kuulemma niitä edes haluakaan. Minä, no, minä en tällä hetkellä myöskään välittäisi niinkään saada lapsia, mutta en minä mitään aborttiakaan haluaisi tehdä, jos nyt sellainen juttu paljastuisi. Luultavasti harmittelisin sitä koko ikäni. Kenties. Mutta mietitään sitä sitten. Olen tässä koko ajan yrittänyt toiveajatella, että kyllä ne menkat sieltä tulevat, mutta ei noita näy kuuluvaksi. Kenties stressaan liikaa. Tai jotain. En tiedä. Pitänee se testi ostaa, jos ei ensi viikon sunnuntaihin mennessä ala kuulumaan.

Tekisi mieli kirjoitella tähän nyt vähän muutakin, mutta en oikein jaksa. Päänsärky piinaa ja elohiirikin tuolla jossain silmässä hyppii, mistä lie sekin johtunee. Voin kertoa, että krapulaa minulla ei ole, mutta silti väsyttää ja laiskottaa aivan mahdottomasti. Ehkä sitten lisää myöhemmin.

Ps. Mikä ihme tätä minun blogiani rupesi yhtäkkiä riivaamaan? Nimittäin yllättäen tämä tekstinkäsittelyosio jotenkin "yksinkertaistui", eikä minulla näy tässä enää valikkoa siitä, minkä kokoisena teksti ilmestyy. Myöskin lukuisia muita valikkoja on poistunut. Fonttivalikko muiden muassa. Käy tämä tietysti näinkin, mutta mietinpähän vain, että mikä ihme tätä nyt riivaa.

Painavat mietteet

Mietinnän alla juuri nyt:
Milloin viimeiset kuukautiseni ovat olleet, ja mahdankohan olla raskaana?!

Sitä ja tätä

Sattumalta silmiini osui eilettäin netissä surffaillessani tarinoita omasta kotikaupungistani. Ei siis "Sieltä", vaan Täältä. Täältä minä olen kotoisin, Siellä minä asun, kodiksi minä en sitä osaa sanoa. No mutta kuitenkin. Ajattelin, että näitä kansantarinoita, urbaanilegendoja, yms. voisin tänne huvikseni kirjoitella aina silloin tällöin omaksi huvikseni. Mahdollisesti jos joskus saan täältä asunnon, alan kirjoittamaan ihan ihkauutta blogia, jonne tulee myös juttuja näistä nimenomaisista asioista.

Kansantarinoita alan kirjoittelemaan myöhemmin, mutta tähän väliin lainaus Arto Paasilinnan Hirnuvasta maailmanlopusta, jossa hevonen alkoikin yhtäkkiä puhua: "Saatana. No perkele, ku on niin raskas kuorma. Älä Renne tykkää paskaa."

Taidan vihata miehiä.

...Ainakin yhtä tiettyä.
Mies nimittäin paljasti minulle eilen kolme asiaa. Suhteemme alkuaikoina se oli pettänyt minua kerran. Sen mielestä olisi normaalia, jos entiset seurustelukumppanit voisivat silloin tällöin käydä kuksimassa keskenään. Kolmannekseen; se ei halua lapsia enää.

Täytyy sanoa, että tuosta "pettämis"jutusta raivostuin ensin tosi pahasti, mutta suuttumukseni lieveni sitten ajatellessani, että ehkei se niin kamalaa olekaan, kun juttu on kerran tapahtunut joskus jutun ollessa aivan alussa. Siis, huonompi juttuhan se silloin olisi, mikäli jotain tuollaista olisi tapahtunut ihan nyt vasta. Tai vaikka koko "juttumme" ajan. Siksi en siis jaksakaan loppujen lopuksi pitää tuota kovin pahana, mutta mietin vain, miksi ihmeessä Mies kertoi tuon minulle. Oliko siitä jotain hyötyä? Minä ainakin sain siitä vain pahan mielen, ja yhden kimmokkeen mietintääni "Pitäisikö meidän erota?"

Ja sitten tuo toinen asia, Miehen kommentti. Siitä suutuin aivan älyttömästi. Loukkaannuin. En tiennyt, mitä sanoa. Sain entistä suuremman kimmokkeen siihen, että mietin vakavissani, onko tämä juttu nyt tässä. En edes ole varma, sanoiko Mies tuon kommenttinsa aivan vakavalla naamalla, mutta siltä se ainakin kuulosti, eikä piru vie tuntunut minusta kovinkaan hyvältä.

Kolmannekseen; minä kyllä haluan lapsia joskus. En välttämättä vielä, mutta joskus tulevaisuudessa. Jos toinen ei halua lapsia ollenkaan "enää", niin mietinpähän vain, mitä minä sellaisen ihmisen kanssa teen. Ihan oikeasti. Vaikka kuten sanottu, ei sitä jälkikasvua juuri nyt tarvita. Mutta kuitenkin. Tietysti voidaan ajatella, että mielipiteet muuttuvat, mutta epäilenpä, että Miehen kohdalla ne eivät muutu.

Tuskinpa nuo ovat minunkaan suhteeni juurikaan muuttuneet tässä kahdeksan kuukauden aikana.

Vaan mitä helvettiä minä nyt teen? Miksi ne kuukautisetkaan eivät ala millään? Ehkä olen laskenut jotenkin väärin ja odottelen niitä etuajassa hermoillen aivan turhaan. Yritin tuossa laskeskella, milloin ne ovat viimeksi olleet, mutta en todellakaan muista. Muistan vain, että Juhannuksena ne eivät ainakaan olleet. Jos ne ovat loppuneet juuri ennen Juhannusta, niin silloinhan tässä ei periaatteessa ole vielä mitään hätää. Pitääpä varmaan tarkistaa tästä blogista, milloin olen alkanut pohdiskelemaan kuukautisten poissaoloa. Jos tästä on enemmän kuin kuukausi, niin...

Ja mitä tulee Miehen suhtautumiseen siihen, jos olisin raskaana, niin minähän tiedän vastauksen. Se sanoi sen eilen. Se sanoi, että minun pitäisi välittömästi tehdä abortti. Suutahdin, sillä minunhan päätökseni se ensisijaisesti kuitenkin olisi, ja karjaisin, että luuleeko se mielessään, että kysyisin siltä siinä vaiheessa yhtään mitään. Mies sanoi, että todellakin kysyisin, koska hänenhän lapsensa se olisi. Mieleni teki sanoa, että minunhan kroppani se on, jolle toimenpiteitä tehtäisiin. Ja että lapsi olisi yhtälailla minunkin. Vituttaa tuollainen. Mies luulee tosissaan, että hyppään ilmaan tai juoksen pääni seinään, jos se vain käskee.

Siinä se erehtyy ja todella pahasti.

Mutta mitä minä Miehen suhteen tekisin? Soitin sille joku aika sitten, juttelin normaaleja. Hieman kipakasti, tosin. Päätin, etten soita sille enää. Soittakoon itse, jos on asiaa. Varmaan se illemmalla soittaakin ja käskee minun soittaa sille. Saatanhan minä tietysti soittaa, ja sanoa, että tulin siihen tulokseen, ettei minun kannata varmaan soitella sille. Siksi, koska sen mielestä olisi kerran ihan normaalia käydä kuksimassa exiä.

Ehkä olisi fiksumpaa ja aikuisempaa muotoilla asia jotenkin toisin. Kuitenkin niin, että sanoma olisi suurinpiirtein sama. Vaan ymmärtäisikö se sittenkään, että nuo sen kommentit oikeasti loukkaavat minua? No, ehkä se on tarkoituskin, en tiedä.

Sen minä kuitenkin tiedän, että saan taatusti jonkun sellaisenkin kumppanin, jonka mielestä ei olisi normaalia silloin tällöin kuksia jotain entistä kumppania, ja joka ottaa homman alusta asti vakavasti. Tosiaan, miksi jäädä huonoon suhteeseen, jos kerran parempaakin kohtelua on tarjolla.

Tällaista tänään

Viime yö oli taas kerran melko hikinen. Täältä on pakko pitää parvekkeen ovea ja kaikkia mahdollisia ikkunoita auki, jotta ilma vaihtuu edes vähäsen. Muuten ei todellakaan pysty nukkumaan, ja sitten sitä onkin ihan hätää kärsimässä. Heräsin joskus yhdentoista korvilla ja lädin käyttämään koiraa pihalla. Muistin jopa senkin, että mummoa pitäisi lähteä käyttämään korjuuttamassa silmälasiensa kehyksiä. Pohdiskelin, unohtaisinko sen tahallani, mutta en sitten viitsinyt tehdä sille sitä, vaikka autossa olikin aivan hemmetin kuuma istua.

Se päätyi ostamaan itselleen kalliin verenpainemittarin. Nyt se arvatenkin sitten mittailee verenpainettaan monta kertaa päivässä, mutta noh... Kukin tavallaan. Kävimme myös apteekissa ja suutarilla. Lisäksi kävin kahdessa ruokakaupassa. Kävin myös kirjastossa palauttamassa jo luettuja kirjoja, sekä vaatekaupassa, josta tarttui mukaani ihana limenvihreä olkaimeton toppi, joka solmitaan naruilla pään takaa. Toppi maksoi vähän päälle seitsemän euroa.

Ai niin; pakettini Savonlinnasta saapui perille. Se leopardikuvioinen paljetein koristeltu mekko. Tai pitkä tuubitoppi, miksi tuota nyt pitäisikään sanoa. Toppi oli pitempi, kuin olin kuvitellut. Legginsejä ei välttämättä tuon kanssa tarvi. Pitää päästä näyttämään sitä mummolle ja muillekin, kunhan vain tässä kerkeää. Mahdollisesti otan jo tänä iltana joitakin kuvia. :-D Vielä, kun tulisi se minun takkini...

Painelen tänään vielä mahdollisesti uimaan ja otan koirastani joitain kuvia.

Iltaiset

Vautsi vau, sain sanottua Miehelle, että olen Täällä. Se suutahti, ja raivosi, että minulla on niin omituisia liikkeitä ettei se voi ymmärtää niitä. En jaksanut alkaa selittämään sille, etten voi pitää tuota autoa kohtuuttomasti lainassa, koska se ei kuitenkaan ole loppupeleissä minun. Ja että ihan koirankin takia minun on oltava täällä. Kysyin siltä myös, miksi sen kanssa pitää aina vatkata. Sain kuulla olevani orimainen. Lausuin ääneen ihmetykseni siitä, mitä orimaista on siinä, jos sanon, niin kuin asia on: siis että aina pitää normaaliasioista väitellä. Mies kysyi, onko nyt kyseessä normaali asia. Minun mielestäni oli, Miehen mielestä ei ollut. Emme jatkaneet väittelyä kovinkaan kauaa, vaikka sillä hetkellä minun teki kyllä mieli lyödä Miehelle luuri korvaan. Juttelimme sitten niitä näitä. Miehellä oli ääni pahoin painoksissa, olo oli kuulemma jonkin verran parantunut. Oli se koittanut syödäkin. Levähdellyt oli. Kaipasi minua lähelleen. Kysyi myös samassa yhteydessä, että onhan minulla ehkäisy. Ihan kuin se olisi lukenut ajatukseni. Ajattelin nimittäin hetkeä ennen tuota kysymystä, että olen mahdollisesti raskaana. Vakuuttelin, että minulla on ehkäisy. Mitä minun olisi pitänyt sanoa? "Juu ei ole. Minulle ei käy mitkään pillerit. Kondomeille olen allerginen. Kierukka ei ajatuksena kiehdo minua, sillä eräskin kaverini tuli kierukasta huolimatta raskaaksi ja kummitädiltäni irtosi kierukka aivan yllättäen. Niin että ei, ei minulla ole ehkäisyä. Ai niin - saatan myös olla raskaana, joten ehkäisystä ei välttämättä tässä vaiheessa ole kauheasti hyötyä."

Mies muuten kysäisi, olenko käynyt tänään kaupungissa. Siis Siellä. Sanoin, että ei, en ole käynyt. Koska en tosiaankaan käynyt. Se sanoi, että jonkun olisi pitänyt nähdä minut ajelemassa ja että minulla olisi pitänyt olla kyydissäni porukkaa. Sanoin, että eipä minun kyydissäni ole ollut ketään muita, kuin minä yksin. Mieleni teki lisätä, että onpa juoruisia ihmisiä, jos raportoivat toisten liikkeistä - ja varsinkin, kun ne liikkeet ovat olemattomia. En jaksanut kuitenkaan suuttua tuosta sen kummemmin, sillä mieleeni juolahti, että tuo saattoi olla Miehen taholta vain sellainen niin sanottu puhutusyritys. Se kai yritti saada minut sanomaan, että olen ollut kaupungissa. Kai se jostain syystä kuvitteli minun olleen kaupungissa. Vaikka en kyllä tajua, miksi. Mitäpä minä edes sunnuntaina olisin tehnyt kaupungissa, ihan totta? Eihän siellä ole mitkään kaupatkaan oikein auki. Kai se ajatteli, että olen koko päivän heilunut joidenkin muiden kanssa ja varmaan nimenomaan kaupungissa, koska en ole vastannut sille puhelimeen. No, väärässähän se oli.

Olen yrittänyt tavoittaa parasta ystävääni koko päivän kuitenkaan saamatta koko ihmistä kiinni. Se ei vastaa puhelimeen, eikä mihinkään sille osoitettuihin viesteihin netissä eikä puhelimitse. En tajua, mikä sitä nyt oikein vaivaa. Voisihan se antaa vaikka jonkun elonmerkin itsestään. Jos on joku, niin sanoa siitä ja jos ei ole mikään, niin käyttäytyisi sitten ihan normaalisti. Kyllähän se tietää, että se voi minulle puhua, jos joku asia on huonosti tai painaa sen mieltä. Tai vaikkei painaisikaan. Yritin vielä vähän aikaa sitten saada siihen yhteyden, kunnes päätin luovuttaa. Soittakoon itse tai ottakoon yhteyttä, en minä jaksa koittaa pommittaa. Jos se ei kerran halua yhteydenottoja minulta syystä tai toisesta, niin ei kai tässä voi sitten paljon mitään tehdä. Kai siitä aikanaan kuuluu. Tiedän, että on eräs asia, mikä saattaa painaa sen mieltä jonkin verran - käsittääkseni on myös toinen asia, josta en sen kummemmin tiedä, mutta että joka kuitenkin ilmeisesti jollain tavoin kalvaa sitä. Näiden asioiden vuoksi minä haluaisinkin saada sen kiinni, ja kysyä siitä toisesta jutusta. Että mikä se on. Ja jutella siitä ensiksi mainitusta. Koska se ainakin on asia, jolle ystäväni ei voi yhtään mitään, vaikka kuinka haluaisikin.

Eilisestä ja tästä päivästä

Lähin eilen illalla Miehen luokse. Ajattelin, että se on vihainen, kun venyytin sinne menoani iltaan asti, mutta ei se sitten ollutkaan. Hyvä niin. Mies oli baarissa. Ei kovin sekaisin, mutta ihan riittävästi kuitenkin minun mittapuullani. Eikä se tietenkään suostunut lähtemään sieltä saman tien kotiin, ei puhettakaan. Jäimme sinne joksikin aikaa. En tiedä, kauanko aikaa oikeastaan edes kului, mutta ihan riittävän pitkään kuitenkin. Yritin saada sitä lähtemään kotiin nukkumaan, sillä minua väsytti, mutta ehei.

Baarissa minun piti taas kuunnella sitä, miten Mies muisteli exäänsä - vaikka tällä kertaa ihmeen vähän - ja miten meidän jutussamme saa aika näyttää, että miten käy. Se puhui edelleen siitä, miten se on "vasta" eronnut. Minusta kyseistä sanaa ei oikein voi käyttää kolmen vuoden takaisesta jutusta. Tai kahden. Ymmärtäisin sanan käytön, jos jutusta olisi kulunut vaikka kolme tai kaksi kuukautta. Eräs seuraamme liittynyt nainenkin oikein hämmästyi kun kuuli meidän hengailleen peräti kahdeksan kuukautta. Mieskin hämmästyi kuullessaan sen, ja kysyi, merkitsenkö kaiken ylös. Naurahdin ja sanoin, että tuollaiset asiat ovat päässäni.

Jossain vaiheessa tulin mustasukkaiseksi nähdessäni Miehen juttelevan aika... miten sen nyt voisi ilmaista? - no tiiviissä tunnelmissa jonkun naishenkilön kanssa. Kävelin baarista ulos sanomatta Miehelle sanaakaan. Lähdin ajamaan, mutta en päässyt kovinkaan kauas, kun Mies soitti perään ja pyysi tulemaan takaisin. Tokaisin, että jos se haluaa että vien sen pois, niin sitten on tultava ja vähän äkkiä, koska minä nimittäin olen lähdössä aivan kohta nukkumaan. Kyllähän se sitten tuli, loppujen lopuksi, mutta kyllä siinä sai taas odotella.

Ennen nukkumaanmenoa kävimme Mäkkärissä, josta Mies tilasi itselleen Bicmac- aterian. Olisi se tilannut minullekin, jos olisin vain halunnut syödä, mutta itse asiassa minua yökötti, eikä mieleni tehnyt tippaakaan yhtään mitään muuta kuin korkeintaan jotain mehua. Miehen syötyä ajoin sitten Miehen pihalle, ja menimme taloon sisälle. Päästyämme sisälle Mies kampesi melkoisen nopeasti itsensä petille ja minä sitten siihen myös. Ajattelin näet, että Mies antaa minun vihdoin ja viimein nukkua. Mutta ei. Se olisi halunnut rakastella, mutta minua väsytti ja muutenkaan fiilikseni eivät olleet millään tavalla kohdillaan. Siispä meille tuli riita. Pahin, mitä meillä on ikinä tähän mennessä ollut, mutta ei nyt mitenkään älyttömän myrskyisä. Kukaan ei haavoittunut, heh heh. Loppujen lopuksi minä kyllä itkin, mutta Mies kuivasi sitten kyyneleeni ja nukahdin ihan tyytyväisenä.

Puolen päivän maissa lähdin omalle kämpälleni ja lähdin ajelemaan sieltä Tänne. Kertomatta sitä Miehelle. Mies yritti sattumoisin äskettäin soittaa, ja mietinkin, mitä minä sille oikein sanoisin. Nimittäin oli sellainen puhe, että minä menen sinne sen luokse illemmalla, ja lähden Tänne vasta huomenna. Tiedän, että minun ei pitäisi valehdella. Täytyy vain soittaa Miehelle jonkun ajan päästä ja sanoa, että olen tullut tänne, ja että menen sinne sen luokse taas muutaman päivän päästä. Siihen sen on tyytyminen.

Oksensin tänään. Olin syönyt sitä ennen porsaan niskaa ja uusia perunoita, sekä hieman jälkiruuaksi suklaata. Minua yökötti jo ennen ruokaa, mutta yökötys tuntui jatkuvan vielä ruuan jälkeenkin. Menin sitten vessaan ja työnsin sormet kurkkuuni. Ulos ei tullut muuta kuin köntti puoliksi sulanutta suklaata. Yökötys jatkui vielä vähän aikaa, mutta nyt oloni on ihan hyvä. Mietinpähän vain... Minua yököttää tyyliin joka päivä, ja parhaimmassa tapauksessa parikin kertaa päivässä. Mistä se johtuu? Raskaudestako, kenties? Menkat eivät ole vieläkään alkaneet, ja mieleni tekisi ostaa raskaustesti. En halua kuitenkaan kiirehtiä. Kuten sanottu, odotan tämän viikon loppuun ja mahdollisesti vielä ensi viikonkin loppuun ja sitten jos niitä ei ala kuulumaan, menen ostamaan sen turkasen testin.

Eilinen

Niinhän siinä sitten kävi, että lähdin eilen illalla ajelemaan Sinne siinä toivossa, että saan jutella Miehen kanssa edes hieman. Olin lähtiessäni melkoisen raivokkaissa tunnelmissa, mietin jopa Miehen jättämistä ja sitä, olisiko meidän parempi jatkaa eri teitä. Kas kun Mies oli hetkeä aiemmin sanonut muutaman lauseen, jotka laittoivat minut jälleen kerran miettimään, onko tällä "suhteella" minkäänlaista tulevaisuutta, tai onko tätä juttua edes mitään järkeä jatkaa. Matkalla tuumailin, että en toki minä Miehestä eroon halua, mutta kyllä näihin asioihin on tultava joku muutos. Tuumin, että ehkä johonkin kompromissiin päästään paikan päällä.

Matkaan kului noin kaksi ja puoli tuntia. Soitin Miehelle, mutta en kerennyt ilmoittaa, että olen jo melkein perillä, kun hän sanoi, että soitellaan kohta. Paikalle tuli kuulemma joitain muita ihmisiä, joiden kanssa hänen piti ehdottomasti päästä jutulle. Ajelin sitten omille kämpilleni ja yritin virauttaa auton tuulilasia hieman huonoin tuloksin. Minun oli tarkoitus laittautua hienoksi, ihan Miehen takia. Jotta saisin jotenkin näytettyä sille. Vaikka en kyllä tiedä, miten. Mutta kuitenkin. Yritin soitella Miehelle, mutta se ei edelleenkään vastannut puhelimeen. Kastelin sitten omat kukkani, kävin läpi osan postistani, tapoin lattialla kävelevän suurehkon hämähäkin ja kauhistelin mistä se on oikein sisälle tullut, sekä kävin omalla koneellani naamakirjassa kirjoittelemassa hetkisen. Sitten pakkasin itseni takaisin autoon ja lähdin ajelemaan.

Ei nyt pidä luulla, etten olisi yrittänyt soittaa Miehelle kuin yhden ainoan kerran. Yritinhän minä soittaa monta monituista kertaa, varmaan likemmäs ellei jopa ylikin, kymmenen kertaa. Jossain vaiheessa kyllästyin, ja ajattelin, että antaa olla. Soittakoon Mies itse, tai sitten minä soitan sille seuraavana päivänä. Matkalla yritin vielä soittaa sille jossain vaiheessa, ja puhelimeen vastasi sen kantapaikan portsari. Löin puhelimen kiinni sanomatta luuriin sanaakaan. Tuumin, että Mies on jättänyt takkinsa ja puhelimensa ravintolaan, tai sitten se on itsekin edelleen ravintolassa mutta nämä jutut ovat vain portsarin hoteissa. Mietiskelin, että kyllä Mies perkele soikoon saa kuulla tästä asiasta vielä pitkän aikaa. Turhaan ajattaa minua monta sataa kilometriä, eikä sitten viitsi vastata puhelimeensa. Aika turhauttavaa. Kertoo myös paljon siitä, arvostaako Mies minun tekemisiäni pätkääkään vai eikö.

Noh. Sattumoisin juuri päästyäni kotiin Mies soitti. Se oli päissään, ja pyysi minut hakemaan itsensä kantapaikastaan. Yritin selittää sille, että minä en ole enää Siellä, vaan olen juuri päässyt takaisin Tänne. Ja että kaikki tämä siksi, ettei Mies vastannut puhelimeensa - en kai minä rupea koko yötä odottelemaan. Mies ei kuitenkaan ymmärtänyt puheitani, joten se jäi siihen luuloon, että olen omalla kämpälläni. Se kysyi, tulenko vai enkö tule hakemaan sitä. Minua korpesi, mietin, mitä ihmettä oikein sanoisin sille. Vedin hatusta, että olen parasta aikaa nukkumassa ja että soitan sille kohta, kunhan herään ensin kunnolla. Sen jälkeen aloin kylmästi nukkumaan. En tiedä, muistaako Mies eilisestä mitään, sillä siitä ei sanonut sen kummempaa - pohdiskeli ainoastaan sitä, millä ihmeellä se on mennyt kotiinsa. Arvelin, että taksilla. Miehellä ei kuitenkaan kuulu olevan muistikuvia asiasta.

Noh. Tänään Mies sitten raivosi eilisistä sanoistani minulle puhelimessa. Sanoin, ettei kaikkea toki tarvi ottaa niin kirjaimellisesti. Se raivosi myös siitä, että minun olisi pitänyt eilen illalla tietää, missä se oli, vaikka se ei vastannutkaan puhelimeen. Sanoin, etten toki voinut olla varma, missä se oli. Se sanoi, että minun pitäisi ihan hyvin tietää, ettei olisi ollut kuin kaksi paikkaa, mistä etsiä: Kantapaikka, ja koti. Totta kai minä olisin voinut ruveta haeskelemaan sitä ja vaikka hurauttaa sinne, missä sen kantapaikka sijaitsee. Mutta, kannattaako ihmistä lähteä etsimään, ihan oikeasti? Jos minä näen sen vaivan, että ajan parisataa kilometriä suuntaan, jotta pääsisin jutulle sen kanssa, niin pitääkö minun vielä nähdä sekin vaiva, että alan etsiskelemään sitä? Entä, jos se ei olisi ollutkaan kantapaikassaan? Mistä minä sitten olisin hakenut? Ja siitä kotihommasta, enhän minä olisi millään päässyt edes sen rappukäytävään sisälle. Parvekkeen kauttako minun olisi pitänyt kiivetä katsomaan, onko se kotona, kun herra ei suvaitse vastata puhelimeensa? Tätä kaikkea en sanonut Miehelle, mutta sanon sen nyt tässä. Tuo kaikki olisi kyllä syytä sanoa sille, jos se vaikka sitten tajuaisi jotain.

Sanoin sille myös, etten todellakaan halua riidellä sen kanssa, mutta eikö se nyt oikeasti tajua, miksi minä suutun sille ja riitelen sille? Mies sanoi, että tajuaa kyllä, mutta hän haluaa nyt viettää tätä elämää vielä vähän aikaa "näin", eli ei siis mitään vakavaa vielä minkään suhteen. Minulla olisi ollut asiaan paljonkin sanottavaa, mutta jätin sanomatta. Sen sijaan mietin, mitä ihmettä minä oikeasti Miehen kanssa tekisin, jotta tekisin oikein, pääasiallisesti itseni kannalta.

No, Mies sitten raivosi siinä hetken, ja perusteli sitten hermojensa tilaa sillä, että sillä on krapula. Sillä oli kuulemma kamala olo, ja sitä ahdisti. Tuumailin vain, että no niin varmasti on, niin varmasti on. Enhän minä sitä epäilekään, toki Miehen juomatavoilla tulee vaikka minkälainen olo. Se sanoi lähtevänsä kantapaikkaansa krapulakaljoille ja käski minun tulla sinne. En edelleenkään viitsinyt sanoa sille, että en enää ole Siellä, vaan sanoin, että olen eräässä maalaiskylässä sukulaisteni luona, ja että tulen sitten vähän myöhemmin. Se kysyi, meneekö minulla kauan. Sanoin, ettei minulla hirveän kauaa mene, mutta että olen nyt kuitenkin täällä jonkun aikaa, koska haluan nähdä sukulaisiani. Se meinasi hermostua siitäkin, mutta rauhoittui sitten. Entä, jos olisin oikeasti ollut sukulaisteni luona? Se ei ymmärrä, että näen niitä niin harvoin loppujen lopuksi, että on välillä ihan paikallaan istua vaikka yksi kokonainen päivä niiden luona. Mutta ehei, se ei mene Miehen päähän.

Mieleeni on myös tullut, että jos ja kun tämä juttu ei kerran ole niin älyttömän vakava, niin miten sitten voi olla mahdollista, että minun pitäisi olla jotenkin tilivelvollinen Miehelle tai toimia kaikissa asioissa, niin kuin se toivoo? Tulin siihen tulokseen, että koska Miehestä ei kerran ole ottamaan vielä tätä juttua vakavasti, niin silloin tämä ei ole edes niinkään vakavaa, että minä rupeaisin Miestä "tottelemaan". Saahan minulla toki olla omakin tahto ja omiakin juttuja. Niinhän Miehelleäkin on. Vai mitä tuo eilinen sitten oli? Yksinäänhän se siellä ravintolassa istui ja sitä ennen kuunteli yhtä hiphop keikkaa. Juu. Ei se todellakaan mitään yhteistäkään aikaa ollut, vaikka tuota asiaa yrittäisi nyt vääntää miten päin tahansa. Mies muuten sai tietysti asian käännettyä niin, että se on ihan minun syytäni, kun me emme nähneet eilen. Vaikka kyllä siinä jo on Miehessäkin vikaa tämän asian suhteen.

Mietin tässä parasta aikaa, lähtisinkö nyt tänään Sinne vaiko en. Jos lähden, niin tuossa parin - muutaman tunnin päästä. Hukkareissua minua ei huvittaisi tehdä, sillä vaikka auto syökin vain vähän naftaa, niin silti se ajeleminen maksaa, eikä minulla ole varaa jatkuvasti ajaa mielipuolen lailla edes takaisin tätä väliä. Ajattelinkin, että ehkä olisi hyvä pitää vähän taukoa siellä käymisessä, ja mennä sinne uudelleen esimerkiksi ensi perjantaina, tai jotain. Toki aikaisemminkin voisin mennä, mutta katsotaan sitä nyt sitten. Ei vain yksinkertaisesti kiinnosta koko ajan ajella kuumilla ilmoilla tätä väliä etenkään nyt, kun tuo eilinen nyt meni niin kuin meni. Toki se ei yleensä ihan noin ole mennyt, mutta monta kertaa on käynyt myös niin, että kun minä olen vaivautunut menemään ja ajamaan, niin Mies ei ole kuitenkaan antanut sille mitään arvoa, vaan on värvännyt minut kuskaamaan sitä ja sen juoppokavereita. Parhaimmassa tapauksessa liikkeellä on yhteensä oltu jopa 12 tuntia. Tekisiköhän Mies tuota minun hyväkseni? Epäilenpä, ettei, koska eihän se edes anna minun käydä ravintoloissa.

Tänään on ollut kaiken kaikkiaan tylsää. Kohta puolin lähden ajelemaan johonkin suuntaan ja otan mahdollisesti koirankin mukaan, jospa se tylsyys siitä vähän väistyisi.

Jälleen perjantaissa

Jes! Sainpas tilattua sen vaalean satiinitakin! Tosin sitä en olisi saanut tilattua ilman isääni, jolla on tarkoitukseen sopiva pankkikortti. Tietysti maksoin summan hänelle käteisenä, että ehei, en minä sitä takkia miksikään lahjaksi saanut. Mutta kuitenkin. Toimitusaika on 2-6 päivää, eli eiköhän tuo joskus ensi viikolla tule! ;-) Sitä takkia tosin ei pidetä ennen kuin vasta syksyllä.

Ja mitähän muuta sitten tähän päivään? Aluksi voisin kertoa, että minulla piti olla tänään tapaaminen TJ:n kanssa, mutta en ole saanut lähdettyä Sinne vieläkään. Auto temppuilee (ihan oikeasti, se ei jäähdytä niin kuin kuuluisi...) ja mietin tuossa muutenkin, että kannattaako minun tänään lähteä mihinkään. Lähtöaikani olisi alunperin ollut kello kaksi reikä reikä, mutta TJ:llä olisi seitsemän korvilla ollut menoja. No. Täältä Sinne olisi kestänyt ajaa noin 2,5 tuntia, jolloin olisin ollut perillä ehkäpä noin puoli viiden maissa. Olisin tarvinnut vähintään puoli tuntia valmistautumiseen - kuten suihkussa käymiseen, meikkaamiseen, ja mahdolliseen asunnon imurointiinkin vielä. Silloin kello olisi ollut puoli kuusi. Järkeäkö sitä on puoleksitoista tunniksi lähteä mihinkään? Tapaaminen vaatii enemmän aikaa kuin puolitoista tuntia. Mutta entä huomenna? Tai vaikka sunnuntaina aamupäivällä? No, katsotaan nyt.

Luulen, että on hyvin todennäköistä, että TJ ei enää ota yhteyttä. Se on tainnut nyt suuttua, kyllästyä, ja kaikkea... Mutta en ihmettele sitä yhtään. En tokikaan ole sitä toivonut enkä halunnut, tuumaillut vain, että niinkin voi käydä. Tietysti jos huomenna menisin Sinne ja näkisin sitten TJ:n, niin asiat voisivat olla toisin. Mutta, huomenna me täältä olemme kenties menossa noin sadan kilometrin päähän maalle, ja otamme vielä mummonkin mukaan, mikäli me todellakin saadaan se lähtemään.

Mummostani voisin mainita sen, että olen käynyt sen pakeilla tänään peräti kolme kertaa. Yhden kerran aikaisin päivällä, jolloin sinne tuli sattumalta myös yksi tyttöserkkuni, ja jonkin ajan kuluttua myös sen vanhemmat. Toisen kerran parin tunnin päästä, kun isäni oli tullut töistä. Imuroin siellä, kuten olimme edellisenä päivänä sopineet. Mummo väitti, ettei lattioilla ole mitään, kun hän on ne pessyt. En tiedä lattioista, mutta ainakin mattojen päällä oli hirveä pöly, mikä ei tietenkään ole mikään ihme, kun kaikki kulkevat siellä kenkineen. Tuumin mielessäni, että pitäisi olla oma-aloitteinen ja tarttua imuriin vähän useammin. Kolmannen kerran silloin, kun menin viemään sille kahvia ja vadelmamehua, mitä se pyysi minua tuomaan sille. Sain itselleni kahdestakympistä kympin.

Tänään oli myös pienimuotoiset markkinat, joilla kävin pyörähtämässä. Koiran kanssa oli hieman hankala kulkea, sillä se olisi halunnut nuuskia ympäriinsä ihmisiä ja kaikista muistakin asioista ja esineistä lähteviä hajuja, mutta täysin ymmärrettävästi pidin sen remmissä tosi lyhyellä. Eipä noilla markkinoilla oikein mitään ollutkaan, joten emme me koko päiväksi jääneet niille kuljeskelemaan. Tietysti myytävänä oli sieviä tavaroita. Myös vaatekoju taisi olla mukana, mutta siellä ei ollut mitään nuorille naisille sopivaa. Odotan Pietarsaaren Jaakon päiviä! ;-)

Päivä oli suurimmaksi osaksi pilvinen, jopa sateinenkin. Luultavimmin ne sateet olivat ukkoskuuroja, vaikka missään ei kuulunut jyrähtelevänkään. Päättelin niin vain ilman laadusta. Lämmintä ja kosteaa, vaikka pilvistä. Nyt paistaa aurinko. Voisinkin valua johonkin päivettymään hieman lisää...

Tietysti päivään kuuluu myös Mies. Puhuin sen(kin) kanssa, että menisin tänään Sinne. Mies ja TJ kun asuttavat samaa kaupunkia. No mutta kuitenkin. Aikaisemmin soittaessani Miehelle se oli eräässä kaupunginosassa, jossa myös sen kantapaikat sijaitsevat. Ja taisipa olla vielä niin, että se oli käymässä toisessa niistä kantapaikoistaan. Kysyin siltä, oliko se juomassa, mutta se väitti, ettei ollut. Soitin sille ihan vähän aikaa sitten uudelleen, ja se sanoi edelleen olevansa kyseisessä kaupunginosassa, mutta kuulemma jonkun tuttavansa luona kylässä. Kuulosti vähän siltä, ettei se ainakaan ihan selvin päin ole. Miksi minä siis menisin Sinne? Juokoot vain, jos sen mieli kerran tekee. En minä jaksa olla sille esteenä, hyvänen aika.

Vaatehankintalista alku- ja myöhäissyksyksi

Suluissa oleminen tarkoittaa sitä, että kyseistä tuotetta ei ole vielä hankittu. Lisäilen tuotteita sitä mukaa, kun niitä tulee mieleen, tai kun niitä hankin.

Takit:
* Satiinitakki, harmaa
(* Satiinitakki, musta)
(* Tekonahkatakki)
(* Trenssi)

Kengät:
(* Mustat nilkkurit)
(* Toiset nilkkurit)
(* Mustat saappaat)

Päivittelyä

Kuten osasin odottaakin, Porvoon ampumistapaus sai aikaan jos jonkinlaista keskustelua. Eräs pääaiheista näkyy olleen se, että nyt kun ampuja oli romani, niin kaikki romanit ovat samanlaisia. Tulisi muistaa, ettei näin suinkaan ole. Mieleen tulee nyt väkisinkin, joutuvatko nyt kaikki muut asiaankuulumattomat ja täysin sivulliset henkilöt, joilla on sama sukunimi kuin tekijällä, syrjinnän tai kenties jonkun vakavammankin kohteeksi? Toivottavasti ihmiset ovat sen verran fiksuja, että tuollaiseen ei lähdetä. Kyseessä on trategia, todellakin, mutta ikävää, jos ymmärrystä ei nyt sitten sivullisten rauhaanjättämisessä löydykään.



Joo. Mutta; huomasin juuri, etten ole kertonut 3.7. lauantaista tippaakaan, vaikka alunperin olin kirjoittamassa päivästä jonkinlaista kuvausta. Tuo lauantai poikkesi tyypillisistä lauantaipäivistäni jonkin verran. Sehän tosiaan oli lauantaiaamu, kun heräsin yllättäen ja kävin sitten pudottamassa puhelimeni vessanpönttöön. Tuon jälkeen lähdin sitten isäni ja koirani kanssa lenkille, kuten täällä sitä ennen jo ehdin mainitakin. Lenkillä käynnin jälkeen hankkiuduin pesulle, jonka jälkeen lähdimme torille. En yleensä juuri koskaan käy nykyään torilla täysin tuntemattomasta syystä. Ei vain tule lähdettyä. Torilla joimme aamukahvit ja söimme siikaleipää. Hyvältähän ne maistuivat. Innostuin hakemaan läheisestä leipomosta voisarven ja pari kinuskileivostakin. Viimeksimainitut olivat kuitenkin liian makeita minulle, enkä sitten tullutkaan syöneeksi niitä.

(Hupsista. Nyt huomasin, että olin jo kirjoittanut hieman samantapaisen tekstin nimenomaan 3.7, mutta haitanneeko tuo. Heh. Onpahan kerrottu nyt sitten kahteen kertaan, jos joku asia jäi vaikka jollekin epäselväksi.)

Mitähän muuta minun pitäisi kertoa? Olen tässä pari kertaa käynyt Miehen luona. Itse asiassa nyt täytyy miettiä, lähdinkö Sinne lauantaina vai sunnuntaina. Kyseessä oli varmaankin sunnuntai. Mies oli yllätys, yllätys, juomassa. Mikä ei tietenkään ollut minusta kovinkaan mukavaa, mutta ei myöskään mitenkään erityisemmän yllätyksellistä. Johan minä tuon suurin piirtein arvasin lähtiessäni. Maanantaina sitten väitin lähteväni hoitelemaan kylille asioita, ja jätin Miehen serkkunsa kera erääseen kaupungilla olevaan ravintolaan. Totuushan on, että olisin aivan hyvin voinut käydä asioillani, jolloin ne olisi ehkä olleet rullaamassa hieman nopeammin. En kuitenkaan mennyt asioilleni, vaan lähdin ajamaan Tänne. Sitä en kuitenkaan kertonut Miehelle, vaan väitin ajelleeni läheiselle paikkakunnalle sukulaisteni luokse. Mies hermostui, koska olin jättänyt sen kaupunkiin vailla kyytiä. Lupasin tulla myöhemmin takaisin, ja pohdin samalla mielessäni, miten helvetissä jaksaisin ajaa Sinne takaisin. Jos en ajaisi, niin Mies suuttuisi varmasti ikihyviksi. Itse asiassa se taisi sanoakin, että jos minua ei "tänään" näy, niin se ei halua nähdä minua enää ikinä. En tiedä, olisiko noihin sanoihin ollut luottamista, mutta ajoin sitten myöhemmin takaisin.

Sillä matkalla oli hienoisia ongelmia tankkaamisen kanssa. Päätin, että tästä lähtien on viisainta ottaa kuitti joka ikiseltä automaatilta, jolla tankkaa. Ettei vain pääse käymään niin, että auton keskuslukitus ei avaudu, eikä bensatankkia saa auki, ja tankkausaika menee umpeen, eikä ilman kuittia sitten saakaan rahaansa takaisin. Kyseessä oli vain kymppi, mutta kuitenkin.

No, kuten sanottu, ajoin sitten myöhemmin illalla takaisin. Mies sanoi, että on krapuloissaan, muttei juomassa. En tiedä, uskoinko. Mutta arvatkaapa mitä? Mies oli taas ryypiskelemässä. Minun oli alunperin tarkoitus nukkua yöni ja lähteä kuuden aikaan aamulla ajamaan Tänne, sillä minulla olisi ollut yhdeksän aikaan eräs tärkeä kuskaaminen. Siitä aamullisesta lähtemisestä ei tietenkään tullut mitään, sillä Mies ei tietenkään ollut sillä tuulella, että olisi samantien halunnut lähteä yhtään mihinkään, varsinkaan kotiinsa nukkumaan. Se olisi kenties halunnut valvoa neljäänkin, mutta uhkasin jättää sen kapakkaan. Itse asiassa lähdin jopa ajamaan siitä, ja kiersin korttelin. Voin kertoa, ettei minua tippaakaan huvittanut ajella sille ja parille sen tuttavalle autoa. Raivosin, että minä tulen Täältä asti, eikä se anna sille tippaakaan arvoa. Niinpä minun ei varmaan enää kannata tulla Sinne. Päästyämme joskus kahden aikaan Miehen pihalle, toivotin sille hyvät yöt ja sanoin lähteväni itse ajelemaan pois päin. Mies maanitteli minua tulemaan nukkumaan luokseen. Jossain vaiheessa aloin itkemään. Miksi? Kenties väsymys ja vitutus ja pettymys toivat kaikki oman osansa mielialaani.

En muuten tajua, mihin kaikki rahat ovat minun tililtäni huvenneet. Nythän on niin, että honasin juuri äskettäin rahaa olevan tililläni alle 100 euroa, kun vasta ensimmäinen päivä sain rahaa tililleni 270. Kai sitä on sitten mennyt tankkaamisiin ja syömisiin, pitääpä katsoa tiliotteesta...

Porvoon surullinen päivä

Porvoossa on tapahtunut hyvin surullinen ja järkyttävä teko. Sanaharkasta alkanut kina Mäkkärin autokaistalla yltyi ammuskeluksi, ja vei kolmelta ihmiseltä hengen. Kaksi kuoli paikan päällä, yksi myöhemmin sairaalassa. Ampujalla on takanaan tuomio murhasta, sekä muitakin rikoksia. Puhutaan "rankasta rikostaustasta", joka tässä tapauksessa on ihan oikein sanottu. Ampujan seurassa on ollut kaksi muuta henkilöä, joista toisen pitäisi ilmeisesti olla raskaana oleva nainen. Näiden henkilöiden osuutta asiaan selvitellään. Kyseiset henkilöt on tavoitettu, ja ampuja istuu nyt ilmeisesti Porvoon poliisivankilassa (eli putkassa pidätyspuolella.) Ampuja on suomalainen romanimies.

Tässä tullaan nyt väkisinkin keskusteluun käsiaseiden kieltämisestä. Uutisissa eräs satunnainen haastateltava tuumasi, että käsiaseet tulisi kieltää kokonaan. Mutta minäpä kysyn: Ratkaiseeko käsiaseiden kieltäminen loppupeleissä yhtään mitään, onko siitä minkäänlaista hyötyä tämäntapaisten rikosten estämisen kannalta? Tässäkin tapauksessa käytetty ase oli luvaton - niin myös monessa muussa ampuma-ase rikoksessa. Mitä luultavimmin "oikeita tuttavuuksia" omaava henkilö saa ampuma-aseen käsiinsä vallan helposti, vaikka sitten luvattakin.

Niin että saman tien voitaisiin kieltää kaikki muukin, esimerkiksi Mäkkärit ja huoltoasemat, niillähän tapahtuu paljon väkivaltarikoksia...

Aamullisen lenkin ja suihkun jälkeen puin turkoosin kesämekon ylleni, ja lähdimme torille aamukahville. Ostimme sieltä myös ne paljon puhutut siikaleivät, kaksi kummallekin. Minä söin vain yhden, vaikka hyvää olikin. Siikaleivän kanssa sitten sitä kahvia. Aurinko paistoi lämpimästi, ja torilla oli mukava istua hetki, koska se ei ollut vielä pullollaan ihmisiä. Menin käymään läheisessä leipomossa, ostin kaksi kinuskileivosta ja yhden voisarven. Menimme mummolaan. Lusikoimme leivoksia suuhumme, voisarvi on vieläkin syömättä.

Aamutuimaan

Tulin juuri lenkiltä ja suihkusta. Lähdin isän ja koiran kanssa lenkille, ja palasin sieltä hieman paremmalla mielellä, kuin lähtiessäni. Kävin koiran kanssa myös isossa mäessä, juoksin vähän. Jalkoihinhan se otti. Alastulossa jalat tuntuivat tärisevän. Mäen huipulla minua muuten odotti yllätys: Huipulla olevalla penkillä oli makuupussi. Katsoin ensin kauhistuneena, että herranjumala onko täällä kenties ruumis tai jotain, kunnes tajusin, että makuupussin ja penkin juurella oli kengät, ja että siellä makuupussissa liikkui ihminen. Joku siis nukkui siellä. Jo on paikat nukkua, vaikka rauhallinen paikka kyllä onkin. Päivä on tosi lämmin jo nyt, ja hiki siellä lenkkeillessä tuli. Kai tässä jonkunlaista peruskuntoa on, mutta jalat on silti huonommassa kunnossa, kuin silloin, kun lenkkeilin monta kertaa päivässä ja kunnollisia lenkkejä. Pitää ilmeisesti taas aloittaa sekin harrastus, mutta sitähän tässä on jo muutenkin suunniteltu.

Minulle löydettiin varapuhelin. Suhtauduin aluksi löytöön pessimisesti, koska akku puhelimesta oli jossain aivan muualla, kuin puhelimessa. Mutta puhelin on nyt kuitenkin käytössä, ja pelaa hyvin. Odottelen tässä edelleen sitkeästi, että tuo varsinainen käyttöpuhelimeni ottaisi ja kuivuisi kunnolla, jolloin voisin mahdollisesti saada Miehen numeron sieltä jollain konstilla, eikä minun tarvitsisi arpoa. Helpottaa kuitenkin, kun on edes tämä puhelin käytössä. Auttaa se jotain.

Minua väsyttää, mutta jonkin ajan päästä päätin lähteä torille. Aion syödä siellä kalaleipää. Koetan välillä soittaa numeroon, jonka luulen olevan Miehen. Katsotaan, onko tuo numero väärä vaiko oikea, saanko sen numeron nyt tähän hätään jostain. Puoleenpäivään mennessä jos en Miehestä kuule mitään, soitan kaljabaariin. Kyllä se on sinne ennättänyt puoleen päivään mennessä, jos se on mennäkseen. Ja luulisi sen nyt älyävän soittaa minulle edes jostain, kun minusta ei kerran kuulu mitään. Niin että turha kai tässä on hermostua. Harmittaa vain, kun minusta pitäisi saada Mies kiinni tällä sekunnilla.

Kaverini varmaan olettaa, että lähden näillä hetkillä ajamaan sinne päin, mutta 99% varmuudella voin sanoa, että en ole lähdössä. Enpä nyt kuitenkaan muutenkaan vielä pääsisi, koska se varsinainen asia, jonka takia minun piti olla täällä nimenomaan tänä aamuna, on vielä hoitamatta, enkä tiedä, milloin se hoituukaan. Kai joskus tunnin sisään. Sillä välin menen torille syömään sitä kalaleipää, josta jo mainitsinkin. Sen jälkeen voisin nukkua vähän. Väsyttää, koska yöunet jäivät lyhyiksi. Valvoin myöhään jutellen aina välillä Miehen kanssa puhelimessa, kunnes sitten nukahdin. Ja muutaman tunnin kuluttua sitten sähläilinkin puhelimeni kanssa niin, että se sitten molskahti sinne vessanpönttöön.

Lähden tästä nyt pukemaan päälleni ja katselemaan torille aamuista kansaa.

Huono tuuri vainoaa

Arvatkaa, oliko meillä vessanpöntönkansi auki ja arvatkaa, pitikö minun ottaa puhelimeni vessaan. Arvatkaa vain, tippuiko puhelimeni sitten sinne vessanpönttöön ja arvatkaa, toimiiko se nyt. No, ei tietenkään toimi! Tämähän on tätä minun huonoa tuuriani, luonnollisesti.

Heräsin tuossa jokin aika sitten syystä, jota en itsekään tiedä. Taisin kai nukkua vähän levottomasti. Huomasin saaneeni pari puhelua ihan jokin aika sitten, ja arvelin niiden tulleen Mieheltä. Menin vessaan. Tarkoitukseni oli katsoa puhelujen ajankohdat, ja soittaa sitten Miehelle takaisin. Tietenkin jäi soittamatta, kun se puhelin perkele molskahti pönttöön. Puhtaaseen, onneksi. Vaan se on nyt aika laiha lohtu kuulkaa tässä tilanteessa. Aluksi puhelin lähti päälle, nyt ei sitäkään. Luin netistä, että pitäisi olla puhelin - muuten näyttö alkaa hapettua. En tiedä, alkaako vai eikö, mutta nämä uudemmanaikaiset vehkeet on aina herkempiä kuin entiset. Saa nähdä, tuleeko tuosta puhelimesta kalua millään.

Kaiken lisäksi tässä on nyt se ongelma, että talossa ei tietenkään ole yhtään toimivaa puhelinta, eikä minulla ole Miehen numeroa. Kerran äkäpäisyyksissäni poistin Miehen numeron puhelinmuistiosta, joten sen numeron saisi vain onkimalla puhelutietoja - ja mitenpä minä sitä teen? Nyt en voi siis edes soittaa Miehelle, ja Mies luulee ties mitä. Minua vituttaa itseäni muutenkin, kun puhelin ei pelaa. Se kaverinikin oli laittanut sinne viestejä. Että lähdenhän sitten tulemaan varmasti aamulla. Nyt se taitaa olla vähän vaikeaa, kun puhelinkin on tuossa jamassa.

Tulin siihen tulokseen, että minun on mitä luultavimmin otettava lusikka kauniiseen kätöseeni, ja marssittava heti yhdeksän aikaan Citymarkettiin puhelinkaupoille. Rahalle olisi ollut parempaakin käyttöä, mutta kun tämä huono tuuri nyt kerran kolhii... Pakko se on puhelin saada. Ärsyttää, että vuorokaudenaikakin on parahiksi juuri sellainen, että kaupat ei tietenkään voi olla auki vielä. Nyt tietysti voi kysyä, mihin minä puhelinta nyt tarvisin, mutta kuulkaa vaikkei sitä varsinaisesti tarvisi tällä hetkellä yhtään mihinkään, niin ajatus puhelimettomuudesta riepoo ja stressaa aika pahasti. Vielä enemmän ajatus siitä, että en voi soittaaa Miehelle, eikä se minulle.

Tulin myös siihen tulokseen, että minun on puhelinkauppojen yhteydessä katsottava itselleni sellainen autolaturi, ja laitettava se uusi puhelin latuuksille autoon. Arvatkaa, mitä minun sen jälkeen pitäisi mielestäni tehdä. Ajella Sinne, tietysti. Miehen luo. Henkilökohtaiselle käynnille. Että saan nähdä Miehen, ja puhua sen kanssa. Silläkin uhalla, että se on päissään. Mutta minun on saatava sanottua tuo puhelinasia sille ihan paikan päällä, ellei se nyt sitä ennen sitten selviä siten, että puhelin alkaa pelaamaan. Kai se nyt muutamassa tunnissa ehtii jonkin verran kuivuakin? Tietysti - eri asia vain sitten, että kuivuuko. Perkele, että pitää olla huono tuuri!

No joo. Tässä on tietysti vielä sitten sellainenkin puoli, että minä en tiedä, mistä minä Miehen siihen hätään löydän. Se oli ilmeisestikin soittanut minulle jostain vieraasta numerosta, ja on siis ilmeisesti jonkun muun seurassa. Eri asia sitten, että kenen seurassa ja missä. Ei se välttämättä kotonaan ole. Voi kun olisikin. Siinä on tietysti sitten sekin, että vaikka se nyt olisikin kotona jotenkin ihmeen kaupalla, niin uskaltaako sinne mennä; mistä minä nimittäin tiedän, onko vaikka J siellä. Lisäksi, jos minä menen yllättäen kolkuttelemaan Miehen oven taakse, niin voihan se tietysti olla, ettei Mies edes aukaise ovea.

(Tähän väliin on nyt sanottava, että kaapista löytyi puhelin. Ei tarvitse lähteä tuhlaamaan rahojaan puhelinkaupoille. Pitää vain tukkia tuo latuuksille ja laittaa päälle, jotta Mies pystyy halutessaan soittamaan siihen. Minä en nyt vissiin sitten pysty soittamaan sille, paitsi jos tuo kosketusnäyttöpuhelin kuivuu ja kuntoutuu tuosta itsestään...)

Yksi vaihtoehto on, että Miehellä on sellainen krapula ja fiilinki, että sen pitää päästä lähtemään baariin. Sieltähän minä sen sitten kätevästi löydänkin, jos ei muuta. Voi, kun se löytäminen kävisikin niin helposti. Tietysti toivon, että se ei enää jatkaisi juomistaan tänään, mutta jos minä en muuten Miestä löydä... Kuskiksi minä en sille todellakaan rupea, ei tulisi mieleenikään. Ajan vaikka sitten auton sillä lailla, että se ei sitä näe, ja väitän tulleeni siihen bussilla. Niin se ei ainakaan voi valjastaa minua kuskiksi. Sanon, että tulin Sinne junalla tai bussilla. Kyllä vain. Nyt menen laittamaan tämän puhelimen latuuksille, voi vittu, pitäkää nyt peukkuja että Mies soittaa ja että tuo toinen puhelin pelaa vielä kuivuttuaan.

Vielä lisää

Syön tässä Marianne- karkkia, ja palasin juuri takaisin tietokoneen ääreen. Otin äskettäin puhelimen kauniiseen käteen ja soitin sekä niin sanotulle siskolleni, että Miehelle. Ensiksi yritin soittaa tälle siskohahmolle, joka ei kuitenkaan vastannut puhelimeen. Tuumin, että olisi nyt parempi alkaa vastaamaan, jos se luulee huomenna olevansa lähdössä johonkin Itä-Suomen suuntaan. Enhän minä voi lonkalta lähteä ajamaan sen luokse tietämättä, onko se hereillä tai yleensäkään siinä kunnossa, että kykenee edes istumaan auton kyydissä. Ja muutenkin; jos se kukkuu vaikka aamupuolelle saakka, niin tuskinpa se jaksaa nousta ylös siihen aikaan, kun minä olisin siellä perillä. Omahan on tietysti asiansa, tuumailin minä, ja soitin vuorostani Miehelle.

Mies oli sitten edelleen baarissa, kuinka ollakaan. Juttelimme jotain. Kysyin ivalliseen sävyyn, onko herra kenties nyt vapaana, koska enhän minä suinkaan halua häiritä sitä. Se sanoi, etten minä häiritse sitä. Se käski olla höpöttämättä. Sitten se käski minun olla olematta huolissaan mistään asioista. Minä olen sen, ja se siitä. Valistin sitä, etten suinkaan ole huolissani tuollaisista asioista, mutta saanhan nyt sanoa, minua vituttaa sen baarissa oleminen. Se minua tällä hetkellä riepoo, ei juuri mikään muu. Mies väitti, ettei olisi mennyt baariin, jos minä olisin mennyt sinne. Väitin vastaan. Mistä minä tietenkään tiedän, miten se asia olisi mennyt, mutta rohkenin kuitenkin olla sanallisesti sitä mieltä, että olisihan se juomaan mennyt joka tapauksessa, vaikka olisinkin ollut siellä, jos sillä olisi sellaisia haluja ollut. Se tuumasi, että voisin sanoa, menenkö sinne vai enkö mene. Vastasin, että en aiemmin tiennyt, voinko lähteä vai enkö voi. No joo. Sitten se kysyi kelloa, ja kuultuaan ajan se tuumi, että voisi pikku hiljaa alkaa lähteä kotiin nukkumaankin. Hymähdin, mutta en sanonut sille siihen mitään. Teki mieleni sanoa, että itsehän se aikuinen mies menonsa tietää, mutta en jaksanut enää edes haastaa riitaa. Lopuksi se sanoi, että se juo muutaman oluen, ja... (Tässä kohdassa jännitys tiivistyi, ja odotin että se sanoisi nämä sanat: "Lähden kotiin nukkumaan.") ...menee kaljabaarista ravintolan puolelle. Käski soittaa puolen tunnin päästä. Huokaisin. Lupasin soittaa.

Otin taas puhelimen käteen, ja pyörittelin siskoseni numeroa. Paasasin ääneen, että turha sitä on luulla lähtevänsä yhtään mihinkään, jos ei voi vastata puhelimeen. Pohdiskelin, että ei kai se nyt hyvänen aika näin lyhyessä ajassa ja tähän aikaan ole enää lähtenyt mihinkään raflaan, ajatus tuntui jotenkin tyhmältä. Mutta kun se vastasi puhelimeen, sain tietysti vahvistuksen siitä, että ravintolaanhan se oli sekin painellut. Sanoi soittavansa kohta. Eihän siinä tietysti muuten mitään, mutta minäkään tuskin jaksan olla koko yötä valveilla, ja tässä nyt kuitenkin olisi pitänyt suunnitella sitä huomista jonkin verran, jos kerran sinne Itä-Suomeen oltaisiin lähdetty. Luultavasti ei sitten kuitenkaan lähdetä yhtään mihinkään, eikä se kyllä ole minun vikani. Enhän minä voi suorittaa noita asioita kenenkään puolesta, siinä pitää olla toinenkin osapuoli hieman apuna. Suunnittelemassa ja muutenkin. Minä painelen kohta nukkumaan, ja nukun aamuun saakka, jolloin lähden serkkuni firmalle hakemaan puunattua moottoripyörää pois sieltä. Sitten luultavasti alan auringon ottoon, tai mihin lie. Ehkäpä käväisen torillakin. Itä-Suomeen minun sen sijaan on hankala lähteä, koska matkakumppanini istuu luultavasti puoli neljään saakka raflassa, ja nukkuu sitten seuraavana päivänä niin pitkälle, kuin vain kykenee.

Että sellaista. Mitä luultavimmin tulen vielä itkemään tänne jotain, mikäli saan Miehen puheista jonkun kimmokkeen tulla valittamaan tänne jostain, mitättömästä tai käyvästä asiasta. Tai jos jaksan. Kyllähän tuo kellokin eteenpäin menee, ja minä myös väsyn sen mukana. Hyvä, kun itse ymmärrän sen - muut näköjään eivät ymmärrä.

Ihmissuhde (ja vähän muutakin) narinaa

Mietiskelin tuossa aiemmin, ettei minulla taida olla enää tälle päivää mitään sen tähdellisempää sanottavaa, mutta erehdyin. Unohdin ensinnäkin kertoa Itkevästä. Se on taas yrittänyt soittaa minulle tänään, enkä minä ole vastannut. Se laittoi minulle myös viestiä jossa se epäili minulla olevan varmaan jo jonkun toisen kumppanin. Vastasin, että Itkevän pitää antaa minulle aikaa ja että sen tulee soittaa minulle myöhemmin. Se on yrittänyt soittaa, mutta en ole vastannut. En ihan totta haluaisi antaa sille turhaa toivoa, koska kai se näköjään on jollain lailla minuun kiintynyt, kun näin pitkän ajan päästäkin jaksaa soitella ja elätellä toiveita... Ja minä raukka se en tiedä muutenkaan, mitä minkäkin asian kanssa tekisin.

Mies on siis juomassa, senhän minä kerroinkin. Voin kertoa, etten enää viitsinyt elätellä toiveita siitä, että se olisi tosiaan muutaman oluen jälkeen poistunut rauhallisesti kotiinsa nukkumaan. Ehei. Totta kai sen pitää vetää kännit. Koska siihen jos mihin löytyy aina rahaa. Jos sillä ei ole itsellään, niin aina löytyy ihminen, joka sille tarjoaa. En tajua, mistä niitä oikein riittää. Sitten Mies on aina korviaan myöten veloissa, koska tottahan sen pitää saada kalja/viinavelkansa maksettua, jotta saisi sitten jatkossa tarvittaessa tehdä taas lisää velkaa. Onneksi minä en niitä kuitenkaan maksele, tehkööt sen ihan omilla kustannuksillaan, jos kerran haluaa juoda. Mutta eihän minun taas pitänyt rahasta puhua - harmi vain, että se tuppaa tulemaan aina mieleen Miehestä ja sen harrastuksista. Minun piti puhua siitä, että suutuin sille. Raivosin sille. En mitenkään kurkku suorana, mutta kuitenkin. Sanoin tuosta sen juomisesta. Se tuumasi, että "Olisit tullu tänne, niin olisin ollu sun kanssa kotona." Mieluummin olisi kuulemma kotona, kuin räkälässä. Tokaisin, että kummasti se vain sinne joku sitä vetää, kun siellä kerran pitää olla. Se laski leikkiä baarin tuttujen naisten kanssa. Tosin, jotkut puheet kuulostivat siltä, että se olisi tosissaankin. Vitustako minä tiedän enää sen oikkuja tai sitä, mitä se oikeasti tarkoittaa ja mitä ei tarkoita, kun se on jatkuvasti sekaisin. Suutuin sille. Se sanoi, että jos en ymmärrä leikinlaskua, niin tämä voi olla hänen puolestaan vaikka tässä. Tokaisin ivallisella äänellä, että vai niin. Mieleni teki sanoa paljon muutakin, mutta tyydyin sanomaan, ettei tämä nyt ole ihan sen leikinlaskuista kiinni. Jauhoimme paskaa. Sitten se pyysi minua olemaan suuttumatta, mutta kysyi, voisinko soittaa sille vähän ajan päästä uudelleen. Karjaisin, että minäpä soitan herralle viiden tunnin päästä uudelleen, niin josko se silloin olisi vapaa. Se sanoi, että minun pitää soittaa puolen tunnin päästä. "Soitatko?" se kysyi. "Soita ite", minä tuhahdin. Se tuumasi, että jos se soittaminen sen varaan jää, niin saattaa kestää pitempään kuin puoli tuntia. "Voi olla, että menee peräti kaksikin kuukautta", se sanoi. Siihen teki mieleni lausua eräitäkin ärräpäitä, mutta tuumasin uudelleen, että no minäpä soitan sitten viiden tunnin päästä. Se lopetteli puhelua, minä löin sille luurin korvaan. Perään haistatin vittua. En tiedä, kuuliko se. Samahan tuo on. Alkaa pikku hiljaa tässä mennä hermot noiden sen ihanien harrastusten ja tekosyiden kanssa, ja se saa ihan vapaasti tietää sen.

Pitäisi nyt sitten kuitenkin kai jonkin ajan päästä soittaa sille ja ränkyä hieman lisää, koska itsepähän menee juomaan. Ei minun menemiseni sinne tai menemättä jättämiseni ole mielestäni mikään syy, että "Juu, nyt voinkin sitten mennä juomaan, kun tuo ei ole täällä." Tekosyy, lähinnä. Koska onnistuuhan se juominen pitemmänkin kaavan mukaan ihan silloinkin, kun olen siellä. Pahimmassa tapauksessa seuraan sitä esitystä ihan lähietäisyydeltä. Mieluiten siis olen täällä, jolloin minun ei kauheasti tuollaisia asioita tarvi murehtia. Jotenkin arvasin tämän; näinhän tässä on useamman kerran käynyt, jos en olekaan mennyt sinne. Olisin minä tietysti päässyt, mutta minulla tosiaan on huomen aamulla eräs meno noin kahdeksan jälkeen... Eikä minua huvita tässä kärräillä koko ajan edes takaisin. Mies ei ymmärrä, että siitäkin on oma vaivansa ja rasituksensa. Se tuskin ajelisi minun takiani samalla lailla. Tosin nyt se ei ajele juuri millään, koska autosta on lähtenyt kilvet.

Josta tulikin mieleeni, että joku aika sitten Mies kehui jonkun päättäneen ostaa auton. Se oli silloin kerran, kun olin Siellä. Mies sanoi, että joku tulee hakemaan auton pois seuraavana päivänä. Eipä tullut, eikä myöskään sitä seuraavana. En tiedä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että tuo oli täysin tuulesta temmattu juttu. Jonka vuoksi minä ihmettelen, miksi se sepittelee tuollaisia juttuja. Mitä noista hyötyy kukaan? En tajua sen mielenliikkeitä. Voihan tietysti olla, että alustavaa puhetta autosta on jonkun kanssa ollut, tai ehkä kauppa oli sitten aluilla ja peruuntui lopullisesti jossain vaiheessa, josta minä en vain ole tietoinen. Mietityttää kuitenkin vain. Muitakin hieman samantapaisia juttuja on ollut tässä pitemmällä ajalla - ei useita, mutta joitakin - siis sellaisia, jotka ovat saaneet miettimään, ettei tuo nyt välttämättä pidäkään paikkaansa. Siis nimenomaan juuri tuontapaiset jutut. Eivät sen kummemmat. Niin, että en tiedä.

Kaiken lisäksi Itkevä jaksaa pommittaa minua ihan koko ajan. En tiedä, mitä senkin kanssa tekisin. Siitä ehkä saisi ihan hyvän miehen, jos vaan jaksaisi yrittää ja näkisi vaivaa asioiden suhteen... Mutta asioista kaikista tärkein on se, että minä en ole valmis enkä halukas muuttamaan Suomesta yhtään mihinkään. Asuminen toisessa maassa olisi kokemus ja varmaan positiviinenkin kokemus, mutta ainakaan tuon ihmisen kanssa minusta ei ole siihen, eikä ainakaan tällä hetkellä. Ehkä tulevaisuudessa, jos minulla on niin vankka ihmissuhde, että voin ajatella sen kestävän jonkin aikaa vaikka sitten toisessa maassakin. Itkevä haluaisi kovasti jutella kanssani jostain, tai vissiin aika monestakin asiasta, mutta minusta ei nyt ole jutteliaksi. Ei ennen kuin tiedän, mitä minä tässä oikein aion tehdä ja miten. Harmi, kun tulevaisuuteen ei voi nähdä.

TJ on edelleen kiinnostunut minusta. Eihän siinä mitään, en vain osaa edetä. Tunnen itseni sitä paitsi niin rumaksi ja läskiksi, että pelkään TJ:n pettyvän paikan päällä pahan kerran. Tietäähän se suunnilleen, minkä näköinen minä olen, mutta ennen kuin minä alan sitä varsinaisesti näkemään yhtään missään, lähetän sille vastikään otetun kuvan, jotta sillä ei varmasti ole mitään harhakäsityksiä minusta. Että jos se sen jälkeen vielä ei ole muuttanut käsitystään minusta, niin sitten voin kai olla ihan positiivisella mielellä ja lopettaa nämä itseni haukkumiset ainakin suurimmalta osin.

Olenko minä sitten sellainen, vai onko itsetuntoni vain niin nollilla? Minusta tuntuu, että Miehen tekemisillä on osuuteni itsetunnollakin. Se ei koskaan kehu minua. Ei minua tarvitse imarrella, jos ei ole sitä mieltä, mutta... Esimerkiksi eräs pitempiaikainen seurustelukumppanini sanoi minulle kerran, että olen aina kaunis hänen silmissään. Nukkuessani, syödessäni. Vaatteet päällä ja alasti. Lihoisin tai laihtuisin. Ja että olen hyvä sellaisena kuin olen. Silloin olinkin tyytyväinen itseeni, ainakin suurilta osin. Nyt en ole. Mies kyllä kehuskelee muita naisia. Kehuu miten ne on kaunistuneet. Miten niillä on hyvä kroppa. Miten ne on kauniita. Minua se ei kehu. Minussa ei taida sitten ole yhtään mitään hyvää. Sanoinkin sille kerran, että eipä se minua kehu - kaikkia muita kyllä. Tästä minulle on tullut sellainen tunne, etten kelpaa sille, tai ole sille tarpeeksi. Rassaa minua tietysti sekin, miten esimerkiksi katsellessamme televisiota se kehuu siellä näytettäviä naisia. Ihan totta. Ei siinä mitään, toki minä voin myös myöntää jos jollain naisella on esimerkiksi hyvä vartalo tai joku nainen on kaunis; ei siinä ole mitään pahaa, mutta herranjumala: kai miehen yleensäkin pitäisi seurustelukumppanistaankin joskus sanoa edes JOTAIN hyvää, eikä tuijottaa kaikkia muita. Samoin kuin naisen seurustelukumppanistaan. Mutta ei. Tunnen oikeasti itseni vain niin riittämättömäksi, etten oikein tunnu enää tuntevan edes itseäni. Minusta on tullut hirveän epävarma, enkä pidä siitä ollenkaan.

Nyt taidan mennä tästä soittamaan mahdollisesti Miehelle ja niin sanotulle siskolleni, missä järjestyksessä nämä sitten lienevätkään. Palailen myöhemmin asiaan, jos jotain valittamista tulee. ;-D

Perjantaina

Mies pettyi, koska en mennyt Sinne tänään. Oikeastaan lähtemiseni oli enemmän kiinni viitsimisestä kuin pääsemisestä, mutta onhan se kyllä totta, että minulla on Täällä huomisaamuun saakka pidättelevä asia, joka minun täytyy ihan ensiki hoitaa alta pois. Lisäksi soittaessani Miehelle nyt illalla havaitsin sen olevan kantapaikassaan, siis ravintolassa. Kysyin, onko se juomassa. Se kielsi olevansa, mutta lisäsi sitten juoneensa pari olutta. Mieleeni tuli oitis, että vaikka minä nyt illalla olisinkin lähtenyt ajeleskelemaan Sinne, niin sehän olisi ehtinyt vetää siinä ajassa kännit. Siitäkös olisi sitten riemu revennyt. Tuota en sille sanonut. Sen sijaan lupasin soittaa sille kohta uudelleen, sillä minun oli mentävä kauppaan, enkä muutenkaan tahtonut kuulla oikein mitään sieltä päästä tulevalta taustameteliltä. Yritin sitten soittaakin takaisin ihan hetken päästä, mutta Mies ei sitten vastannut. Eikö se viitsinyt tai halunnut, mietin. Mutta onhan tietysti mahdollista sekin, ettei se yksinkertaisesti kuullut.

Tänään on ollut lämmin päivä. Ihmettelen, miksei naamani parannu näpyistä ollenkaan. Tekeekö tuo aurinko lisää niitä entisestään, vai mikä tässä nyt oikein mättää. Ulkomailla ollessani aurinko on yleensä vaikuttanut naamaani parantavalla tavalla, mutta nyt tuosta auringosta ei juuri tunnu olevan apua. Mistä kenkä puristaa? Hyvä kysymys, mutta en minä tiedä. Näin kesäaikaan olisi mukava olla päivät pääksytysten ilman meikkiä, ja niinhän minä tietysti olen nyt ollutkin, mutta sitten mennessäni johonkin pitäisi tietysti olla edustavamman näköinen. Sitähän minä en taas tasan ole, jos en laita naamaani sellaisia voiteita, jotka peittävät mustapäät sun muut. Ärsyttävää, että naama oireilee edelleen, vaikka täytän piakkoin 21.

Lainasin tänään ehkäpä peräti viisi kirjaa lisää. Ihan viikonloppua ajatellen. Tuumailin, että kun kuitenkaan en mene mihinkään, niin eikö se ole sama sitten käyttää aikaansa lukemiseen ja siihen, että alan taas lenkkeilemään ihan kunnolla. Tarkoitus olisi aloittaa huomen aamulla; ilman koiraa, sillä isäni on luvannut lähteä aikaisin aamulla koiran kanssa pihalle. Minusta tuntuu nimittäin, että paisun päivä päivältä kuin pullataikina. Ehkä näen itseni väärin, tai ehkä minulla on taas joku hetkellinen kompleksi itseni suhteen, mutta kuitenkaan en voi sanoa olevani tyytyväinen itseeni. Haluaisin pudottaa painoa enemmänkin, kuin sen muutamasta viiteen kiloon. Kymmenenkään kiloa ei tuntuisi yhtään hullummalta ajatukselta, mutta lieneekö tuo tervellistä, ja vaikka olisikin, niin pystyisinkö minä siihen? Hankalaa, kun täältä kotoa on hävitetty vaaka. Olisi helppo punnita itsensä ja katsoa sitten, paljonko sitä on varaa ottaa pois. Pitäisi päästä yksikseen mummolassa käymään puntarilla, mutta kun siinä on aina joku kyttäämässä. Mummoni painaa vain reilut 65 kiloa. Jos minä painan sitä enemmän, niin minua ihan totta vie alkaa hävettää.

Kaverini tilasi vaatteita eräästä netissä toimivasta liikkeestä, jolla on myös toimipiste Itä-Suomessa. Sanoivat laittaneensa vaatteet postin kautta tulemaan, mutta lähetystunnuksella haettuna niitä ei näkynyt olevan sitten yhtään missään. Kaverini oli soittanut postiin. Sieltä oli sanottu, että sillä tunnuksella ei ole yhtään pakettia postissa. Kaverini oli soittanut kolme kertaa liikkeeseen, josta oli aluksi vakuutettu, että vaatteet on kyllä laitettu tulemaan. Kaverini viimeisenä keinonaan oli sitten uhannut ottaa yhteyttä kuluttajansuoja-asiamieheen, ja tämä oli tehonnut. Kaupan vastaava tms. oli käynyt tarkistamassa varastossa, ja sinnehän se paketti oli näköjään jäänytkin. Pudistelin päätäni ja tuhahtelin, samoin teki kaverini. Erehtyminenkin on tietysti inhimillistä, mutta hei: tuollainenhan on huonoa mainosta liikkeelle, jos vaatteet pitää tingata kuluttajansuoja-asiamiehellä uhkaamisella. Minäkin haluaisin tilata kyseisestä puljusta vaatteita, mutta vaikka minulla rahaa siihen olisikin, niin enpä nyt taida viitsiä. Vielä.

Minulla on tylsää. Täällä on eräät kekkerit, ja siellä varmaan on suurin osa kaupunkilaisista. Kuuntelemassa musiikkia, katselemassa muita ihmisiä, ja nauttimassa alkoholia. Minua tuo jälkimmäisen puuttuminen ei niinkään kaivele, mutta täytyy kyllä myöntää, että vähän tylsää tässä meinaa olla. Olisihan se kiva näin perjantaina tehdä muutakin, kuin istua neljän seinän sisällä. Olisihan minulla tietysti mahdollisuus lähteä käymään jossain lähietäisyydellä, mutta mitä hittoa minä mihinkään ajelen, kun ei ole seuraakaan. Meinaa taas tympiä vähän kaikki. Kyllä se siitä taas sitten...

Torstai

Mahdoin eilen mainita kunnon valittelujen kera, että Mies oli sitten taas vaihteeksi juomassa. Tosin enhän minä siitä sillä tavalla kärsi, koska en kerta ole paikan päällä. Ottaa se aivoon kuitenkin, koska se kerta kerran jälkeen lupaa aina muuttaa tyyliään, joka ei tietenkään ilman varsinaista päätöstä lähde muuttumaan yhtään mihinkään. Joka on tietysti lähinnä Miehen oma asia ja henkilökohtainen ongelma, jos ei kiinnosta ponnistaa pohjalta ylöspäin. Aika aikansa kutakin. Turha sitä on itkeä entisen tyttöystävän perään enää kolmen vuoden jälkeen ja turruttaa tuskaansa juomalla ja muilla nautinnoilla. Minusta tuntuu välillä, että olen sille korvike, mutta en tiedä. Kuka noista ottaa selvää.

Tänään se ei enää lähtenyt mihinkään, vaikka otaksuinkin, että se painelee heti aamusta lähimpään ravintolaan - tai ainakin sinne vanhaan tuttuun paikkaan, mihin aina yleensäkin. Mutta ehei. Se jäikin kotiin, ja lähti siitä sitten käymään naapuriin. Minäkin tiedän ne naapurit, ja ne ovat ihan mukavia ihmisiä. Miehen luona oli yötä eräs naishenkilö, jonka minä myös tunnen. Mies vakuuttaa, että niiden välillä ei koskaan ole ollut mitään, ja jostain syystä minä suostun uskomaan sen. Varmahan minä en tietenkään voi olla, koska sattuu olemaan niin, että Mies on käynyt läpi vaikka ketä naisia, mahtaakohan satakaan naista riittää?! No mutta kuitenkin. Ensin närkästyin kuulemastani, koska kuulin sen tavallaan erään toisen suusta enkä Miehen, mutta en kuitenkaan tullut mitenkään mustasukkaiseksi. Voisihan tuollaisista asioista kuitenkin mainita. Luultavasti Mies suuttuisi minulle, jos minun kämpilläni olisi yötä joku mies. Vaikka se olisi kuinka kaveri. Tosin sellaisia kavereita minulla ei kertakaikkiaan ole, kun niitä ei juuri muutenkaan ole.

Sain tiedoksiannon lähteä todistamaan käräjille syyskuussa. Minä en halua. Koetan puhua itseni irti tuosta todistamisesta, minua ei kertakaikkiaan kiinnosta enää lähteä puhumaan sinne yhtään mistään mitään. Asianomistaja, joka sattuu olemaan äitini, on kuollut ja kuopattu. Siksipä minua ei kiinnostakaan enää lähteä vatkaamaan asioita. Ajattelin soittaa asianajajalle tai jollekin vastaavalle, ja vedota siihen, että kuolemasta aiheutunut stressi on siinä määrin sumentanut kykyni ajatella, että en oikeastaan muista noista asioista yhtään mitään, vaikka haluaisinkin.

Itkevä on yrittänyt soittaa minulle eilen ja tänään. Minä en ole vastannut sille, koska en kerta kaikkiaan halua antaa sille mitään turhaa toivoa. Minä en mihinkään naapurimaahan halua muuttaa, en ainakaan sen kanssa. Haluan pysyä täällä. Luultavasti minä en halua muuttaa sen kanssa mihinkään täällä Suomessakaan. Luultavasti minä vaihdan tätä elämäntyyliäni muutenkin, ehkä. Eihän sitä tiedä, kuinka kauan minä Miehen kanssa jatkan, mutta jotenkin tuntuu, että tuo juttu ei ole kovin pitkäikäinen, ainakaan näillä eväillä, jotka nyt meillä on. Itkevä ilmeisesti elättelee edelleen jos minkälaista toivetta minun ja sen tulevaisuudesta ja yhteisistä asioista. Siksipä minä en sille halua vastatakaan, jotta se ei ala kuvittelemaan mitään turhia.

Tänään ei ole pahemmin aurinko pilkahdellut, vaikka kyllähän se tuossa äsken jaksoi paistella peräti muutamia minuutteja. Aiemmin päivällä on ollut pilvistä ja ukkosta. Salamoi ja jyrähteli. Peräti kaksikin tällaista jonkintyyppistä myrskyä oli. Satoi, kuten ukkosen aikaan on tapana. Pysyttelin sisällä, olin onneksi saanut parahiksi käytettyä koirankin pihalla. Tosin sade alkoi jo meidän hyvin pikaisen lenkkimme loppusuoralla, mutta muutamat vesipisarathan eivät pahemmin enää siinä vaiheessa haitanneet. Enemmän olisi harmittanut, jos vesisade olisi kastellut läpimäräksi, mutta näin kesäaikaan sekään ei ole järin vakavaa. Ensin harmitti, mutta sitten mietin, että huomennahan sitä auringonottoa voi sitten jatkaa aivan täysin rinnoin, kun iho on saanut päivän levätä enimmältä auringolta.

Olen nyt muuten tullut huomaamaan, että minusta on näemmä tulossa suoraan sanottuna jonkinasteinen rasisti. Minulla ei varsinaisesti ole mitään ulkomaalaisia, ulkomaalaistaustaisia tms. etnisiä ryhmiä (tai mitä "erilaisia" yhteisöjä sitten maailmasta löytyykin) vastaan, mutta totuuden nimissä on sanottava, että asenteeni muuttuu kyllä päivä päivältä kielteisemmäksi nimenomaan joitakin etnisiä vähemmistöjä kohtaan tässä nyt tarkemmin selvittämättä, mitä vähemmistöjä nämä ovat. Tokihan minä tiedän, että jokaisessa kansassa on mukavia ja vähemmän mukavia ihmisiä, sellaista kansaa tai väestöryhmää ei olekaan, etteikö jokunen mätämunakin mahtuisi matkaan. Mutta hei, sitten kun näitä epämukavia tapauksia alkaa tulla ihan tuhka tiheään ja suurimmaksi osaksi, niin kyllä siinä alkaa hyvät asenteet laskea kuin lehmän häntä. Esimerkiksi nimenomaan erään vähemmistön osalta olen saanut kohtelua, josta ihan tosi asiallisesti on ~98% aivan perseestä. En ala tätä nyt erittelemään sen kummemmin, ja edelleenkin jaksan väittää ja muistaa sen, että hyviäkin ihmisiä on olemassa. Mutta silti. Tällä menolla alan kovasti yhtyä siihen, että ei ole mikään ihme, että asenteet ovat mitä ovat, kun itse kohdellaan kanssaihmisiä, kuin paskaa. Vaikka nämä eivät olisi heille mitään tehneetkään. Ja sen sijaan, että näihin asioihin täällä Suomessa sen kummemmin puututtaisiin, niin asioita kaunistellaan ja jätetään sikseen, kun asioihin ei haluta puuttua. Eihän täällä tule mitään muutosta asiaintolaan, jos vain hyssytellään! Ainoa toimenpide tuntuu olevan se, että suomalainen ihminen saa rasistin leiman otsaansa ja syytteen syrjinnästä tms., mikäli ei jätä etnisen vähemmistöryhmän edustajan selvästi epäasiallista (tai joissakin tapauksissa voidaan sanoa suoraan, että törkeää) toimintaa sikseen.

Ja sitten nämä ulkomailta tulleet kerjäläiset, joita on pitkin Suomea. No, aluksihan minä suhtauduin heihin ihan normaalisti ja neutraalisti. Ajattelin, että antaapa noiden olla, jos eivät kerran sillä tavoin muuten häiritse. Onhan heillä huonot olot kotimaassaan, ja jos tämä Suomessa rehellisesti kerjääminen auttaa heidän elämäntilannettaan, niin antaa sitten palaa. Ok. Ei siinä mitään. Tietysti aina välillä on kuulunut juttuja siitä, miten väkipakolla yritetään kammeta itseään ihmisten auton ikkunoista sisälle, tai miten konepelti pystyssä houkutellaan pahaa-aavistamattomia ihmisiä paikalle ja sitten viedään rahat tai tehdään jotain muuta. Ajattelin kuitenkin, että no, mahtuuhan näitä tällaisia tapauksia ihan meihin suomalaisiinkin, eikä minkään muunkaan maan kansa ole siinä mikään poikkeus. Ei kaikki ole yhtä rehellisiä, ja se siitä. Pikku hiljaa tässä on kuitenkin asenteet alkaneet muuttumaan, ja pakko se on myöntää, että yhä negatiivisempaan suuntaan tässä ollaan menossa. Täällä (paikkakuntaa en kerro) varastellaan lompakoita, kytätään selän takana ihmisten pankkikorttitunnuksia, sovitellaan hattuja ja sitten samalla viedään esimerkiksi ketju kaulasta niin, ettei hattua sovittava ihminen sitä välttämättä edes ehdi tajuta. Kyllä minä edelleenkin ymmärrän, että kaikki eivät toimi samoin, ja että joukossa on rehellistäkin väkeä - mutta mikä vittu siinä on, että näihin rehellisimpiin näyttää törmäävän entistä harvemmin? Ihan totta, minua korpeaa, että tämä Suomi on niin kumma maa että vaikka täällä varmasti on rikollisia ihan omasta takaakin, niin tänne pitää sitten väen vängällä ottaa heitä lisää sillä verukkeella, että heillä on kotimaassaan huonot oltavat eikä välttämättä muutenkaan kovin ihmisarvoista elämää. (Minulle on turha nyt tulla vaahtoamaan siitä, että kotimaassaan he kohtaavat päivittäistä rasismia ja syrjintää - kyllä minä tämän tiedän. Mutta auttaako siihen rasismiin ja syrjintään siellä, tai täällä, tai missään muuallakaan se, että lähdetään tuollaiseen kierteeseen? Häh? Ihan varmaan ei auta!) Kaiken lisäksi täällä kitistään jostain kilometrin tai kahden ylinopeudesta, ja jätetään suuremmat ja merkittävämmät rikokset sitten syynäämättä. Minun puolestani voisi tosissaan aloittaa ensimmäiseksi kaikenlaisista elämäntaparikollisista ja mennä sitten vaikka katsomaan tuonne eduskuntatalon suuntaakin. Huomattu on, että monesti pätee se, että mitä suurempi pamppu, niin sitä suuremmat rikokset. Ei tokikaan kaikkien kohdalla.

Huokaus. Eihän tämä mikään politiikkablogi toki ole, enkä halua nyt mitenkään yllyttää ihmisiä mihinkään sen suurempiin mielenilmauksiin. Pakko se on vain suoraan sanoa, jos jostain asiasta on jotakin mieltä. Mielessäni nyt tietysti olisi paljonkin, mutta kaikkea ei voi tännekään kirjoittaa. Mikäli minulla olisi vanhanaikainen päiväkirja, kertoisin kaiken sinne. Tällöin minun ei varmaankaan tarvitsisi olla kovin huolissani siitä, että joudun syytetyn penkille, mikäli ajattelen niin kuin ajattelen. Minun näissä asioissa ajatuksissani on hyvin olennaista sen, että sisäistän kyllä lauseen "Kaikki eivät ole samanlaisia". Harmi vain, että se ei auta. Sitten auttaisi, jos näitä konkreettisia esimerkkejä tuon lauseen sisällöstä olisi hieman enemmän, kuin 1-2/10. Ihan totta.